Ferdinand. Ei, sentähden että minun ajatukseni suuruudesta ja onnesta eivät ole juuri samat kuin teidän — — Teidän onnellisuutenne ilmoitaksen harvoin muuten kuin turmelemalla. Kateus, pelko ja sadatus ovat ne surkeat peilit, joissa valtiaan korkeus voipi katsella itseänsä — Kyyneleet, kiroukset, toivottomuus se hirmuinen ateria, jossa vallan-pitäjät hekkumoitsevat, ja josta he juovuksissa nousevat ylös ja niin Jumalan istuimen eteen hoippuroivat. — Se onnellisuus, josta minä uneksin, on ujompaa laatua, se piilee mun sisälläni! Sydämessäni ovat kaikki mun toiveeni kätkettynä!
Presidenti. Mestarillisesti! Verrattomasti! Mainiosti! Että kolmen-kymmenen vuoden kuluttua taas sain kuulla luennon! Paha vaan, että viiskymmen-vuotinen pääni on liian kova enää oppimaan! — Vaan ett'ei tuo mainio taitosi ruostuisi, annan minä sinulle rinnallesi yhden, jolle saat mieltäsi myöten purkaa hulluuttasi — sinun pitää ruveta — jo tänä päivänä ruveta — naimaan.
Ferdinand (vetäytyy hämmästyen). Isä!
Presidenti. Aivan leikittä! — Minä lähetin sinun nimessäsi kortin lady Milfordille. Sun pitää viipymättä suorita sinne hänelle sanomaan, ettäs olet hänen sulhasensa!
Ferdinand. Milfordin sulhanen, isä?
Presidenti. Sen; tuntenetko häntä!
Ferdinand (huomiotta). Joka on pohjatoin häpeän-pesä koko herttua-kunnalle — Vaan hulluhan minä olen, rakas isä, että teidän leikkiänne totena pidän! Tahtoisittenko te olla isä sille konnalle pojalle, joka julkisen kurvan naisi?
Presidenti. Vielä enemmän! Minäpä vaan kosisin itsekin häntä, jos hän suvaitseisi viiskymmen-vuotiasta! — Etkö sinä tahtoisi sille konnalle isälle olla poika?
Ferdinand. En! Niin totta kuin Jumala on!
Presidenti. Tämä on hävyttömyys, Jumal' avita, jonka minä vaan sen harvinaisuuden tähden annan anteeksi —