Ferdinand. Rukoilen teitä, isä, elkää nyt enempää pitäkö minua luulossa, joka tekee minulle mahdottomaksi lukea itseäni teidän pojaksenne!
Presidenti. Poika, oletko sinä hullu? Kuka järjellinen ihminen ei ahnehtisi semmoista kunnia, että ruhtinansa kanssa saa vuoron käydä samassa paikassa?
Ferdinand, Te tulette aina kummemmaksi, isäni! — Kunniaksi kutsutte te sen, — kunniaksi, että siinä vuorotella ruhtinan kanssa, jossa hän ihmistäkin halvemmaksi alenee?
Presidenti (purskahtaa nauramaan).
Ferdinand. Te nauratte, naurakaa vaan — no, minä en virka tuosta enää mitään, isäni! Mutta millä silmillä voisin minä astua halvimman työmiehen eteen, joka vaimoksensa kumminkin on saanut kokonaisen ruumiin, jos ei muuta? Millä silmillä maa-ilman eteen? ruhtinan eteen? Millä porton itsensä eteen, joka minun häpeässäni pesisi kunniansa lian puhtaaksi?
Presidenti. Mistä, maa-ilmasta, olet poika tuon kutkun saanut?
Ferdinand. Jumalan ja hänen enkeliensä tähden rukoilen teitä, isä! Ainoan poikanne menettämisessä te ette voi tulla niin onnelliseksi, kuin onnettomaksi hänet teette! Minä annan teille henkeni, jos se voipi teitä korottaa. Se on mulla teiltä; minä en arvele yhtään silmän-räpäystä uhratessani sen teidän korkeutenne eteen! — Vaan kunniaani, isä! — jos senkin tahdotte minulta ottaa, niin oli se teiltä kevyt-mielinen koiran-työ, että minut elämään hankitte, ja isääni täytyy mun parittajaksi kirota.
Presidenti (ystävällisesti, taputtaen häntä olka-päälle). Se on oikein, poikani! Nyt vasta näen, että olet aika mies ja ansaitset vaimoksesi paraan neidon koko ruhtinas-kunnassa. — Sen oletkin saava — Jo tänä päivänä kihlaat sinä kreivinna Ostheimin morsiameksesi!
Ferdinand (uudestaan hämmästyen). Onko tämä hetki siis määrätty, minut kokonansa musertamaan?
Presidenti (luoden silmänsä häneen kavalasti.) Kunniasi luultavasti ei vastustele tätä morsianta?