Lady (pitkittää nousevalla liikutuksella). Sairasna — nimettä — turvatta ja varoitta — tulin minä, muukalainen orpo, Hampuriin! En ollut oppinut mitään muuta kuin rahtusen Ranskaa — ja rahtusen pianoa soittamaan — mutta sitä enemmin osasin minä syödä kulta- ja hopea-astioista, maata silkki-peitetten alla, yhdellä viittauksella kymmenen palvelijaa saada juoksemaan ja korkea-sukuisten herrojen imarruksia kuunnella. — Kuus vuotta olin jo itkenyt pois. — Viimeinen kulta-neula meni muiden helujeni tietä — piikani kuoli — ja silloin toi kohtaloni teidän herttuanne Hampuriin. Tällöin kävelin aina Elben rannoilla, ja aloin juuri siihen aikaan miettiä, kumpiko syvempi olisi, Elben vesikö vaiko mun kärsimykseni? — Herttua näki minut, alkoi ajaa minua takaa, löysi asuntoni, lankesi polvillensa eteeni ja vannoi minua rakastavansa. (Taukoo hyvin liikutettuna, jatkaa sitten itkevällä äänellä.) Kaikki onnellisen lapsuuteni kuvat heräsivät taas viehättävällä loistolla mielessäni — Mustalta kuin hauta näytti tulevainen aika — sydämeni isosi rakkautta — Minä vaivuin herttuan syllin. (Töydäten pois hänen likeltänsä.) Kirotkaa nyt minut!
Ferdinand (hyvin liikutettuna, juoksee hänen perästänsä ja taukoottaa hänet). Lady! Hyvä Jumala! Mitä kuulen! Mitä olen tehnyt! — Hirmuisesti paljastuu paha-tekoni! Te ette voi antaa minulle anteeksi!
Lady (tulee takaisin ja on kokenut tointua). Kuulkaahan edellensä! Ruhtinas kyllä valloitti varattoman nuoruuteni — mutta Norfolkien veri kuohui minussa: sinä, synnynnäinen ruhtinatar, Emilia, huusi se, olet nyt tuon ruhtinan jalka-vaimona! — Ylpeys ja kova onneni taistelivat rinnassani, kun ruhtinas kuljetti minut tänne, ja kauhistavin näky kerrassa leveni silmieni eteen! Maa-ilman suurten hekkuma on kuin aina nälkäinen ahma, joka etsii raadeltavaa. — Ruhtinan himo oli jo hirmuisesti raivonnut tässä maassa — oli morsiamen sulhasesta eroittanut — olipa vielä avionkin jumalallisen siteen murtanut — — täällä perhe-kunnan hiljaisen onnen hävittänyt — tuolla nuoren, kokemattoman sydämen avannut viettelyksen myrkylliselle ilmalle — Minä asetuin tällöin lampaan ja raatelevaisen tiikerin välille, otin ruhtinalta eräsnä himon-hetkenä juhlallisen valan, ja tämän kauhean uhraamisen piti loppua.
Ferdinand (juoksentelee, ankarasti liikutettuna, salissa edes takaisin). Eikää enempää, lady! Ei enempää!
Lady. Sitä surkeata aikaa seurasi toinen vielä surkeampi! Hovi vilisi Italian porttoja! Kevyt-mieliset parisittaret saivat leikitellä ruhtinan julmalla valtikalla, ja kansa vuoti verta heidän oikullisen valtansa alla — Nämä kaikki saivat loppunsa! He vaipuivat maahan minun rinnallani, sillä minä olin hempeämpi kuin he kaikki! Minä otin hirmu-haltian ohjat käteeni, hän lankesi minun syliini — ja ensi kerran tunsi isän-maasi, Walter, ihmisen käden hallitsevan sitä, ja luottamuksella painui se minun rintaani vasten! (Äänettömyys, jolla aikaa hän katsoo häneen lempeästi.) O että sen miehen, jonka ainoan toivoisin tuntevan itseni oikein, nyt piti pakoittaa minua kerskumaan, ja salaisia hyvä-töitäni ihmettelemisen valossa polttelemaan! — Walter, minä olen vangin-kahleita murtanut, kuoleman-tuomioita repinyt, ja monelta onnettomalta ikuisen vankiuden lyhentänyt! Paranemattomiin haavoin olen asettavaa palsamia vuodattanut — mahtavia konnia nujertanut maahan, ja hukkumassa olleen viattomuuden olen usein vielä voinut kyyneleilläni pelastaa — Haa, nuorukainen, kuinka suloista tämä oli minusta! Kuinka ylpeästi sydämeni voi vastata kaikkiin ruhtinallisen syntyni nuhteihin! — Ja nyt tulee se mies, jonka, kukaties, väsynyt onnettomuuteni loi minulle palkinnoksi entisistä kärsimyksistäni — Se mies, jota palavalla toivolla niin olen ikävöinyt —
Ferdinand (keskeyttää hänet, väristen). Kyllä! Liiaksi! Se on vasten sovintoamme, lady! Teidän piti puhdistaa itsenne kanteista, ja teitte nyt minut rikoksen-alaiseksi! Armaitkaa — rukoilen teitä — armaitkaa mun sydän-parkaani, jota häpy ja katumus yhdessä raatelevat —
Lady (pitää hänen kättänsä kiini). Nyt tahi ei koskaan! Kauan kyllä seisoin miehuullisesti vastaan — Kyynelteni painon olen vielä tunteva. (Hellästi.) Kuule, Walter! Jos onnetoin vaimo — jota välttämättömästi, lakkaamatta vetää sinuun — painaksen rintaasi vastaan palavalla, sammumattomalla rakkaudella — Walter! — ja sittenkin vielä lausut tuon kylmän sanan kunnia — jos tämä kova-osainen — häpeänsä raskaan painon alla — himojen tyydyttämiseen kyllästyneenä — sankarin voimalla pyrkii taas puhtaaksi — ja näin — syliisi heitäksen (halaa häntä, rukoillen ja juhlallisesti) — anoen sinun kauttasi tulla pelastetuksi — sinun kauttasi Jumalalle takaisin annetuksi, eli (kääntäen näkönsä hänestä, ontolla ja vapisevalla äänellä) sinun kuvaasi paeten, epä-toivon ääntä totellen, vaipuu vielä syvempään pahuuteen —
Ferdinand (reväisten itsensä irti hänestä, hirmuisessa tuskassa). Ei, taivaallisen Jumalan tähden, tätä en kestä — Lady, mun täytyy — taivas ja maa pakoittavat minua — mun täytyy teille tehdä tunnustus, lady!
Lady (paeten hänestä). Ei nyt, Jumalan tähden ei nyt — ei tällä kauhealla hetkellä, kun sydämeni jo ilmankin vuotaa tuhannesta haavasta — olkoon se eloksi eli kuoloksi — minä en saa — en tahdo sitä kuulla!
Ferdinand. Hyvä lady, teidän pitää se kuulla. Mitä nyt aion sanoa teille, se on vähentävä minun vikani, se on oleva anteeksi-anomus ensimäisestä käytöksestäni — Minä olen pettynyt teistä, milady — minä odotin — ja toivoin, että ansaitseisitte ylen-katseeni. Lujasti olin päättänyt loukata teitä ja saattaa teidät vihaan, tänne tullessani. Onnelliset olisimme kumpikin, jos tämä aikomukseni olisi onnistunut. (Hän on vähän aikaa ääneti, sitten hiljempaa ja ujommin.) Minä rakastan, milady — rakastan porvarillista tyttöä, Loviisa Milleritärtä, soittajan tytärtä. (Lady kääntyy kalvastuneena hänestä pois, hän jatkaa vilkkaammin.) Mä tiedän, mihin pulaan olen joutunut; vaan jospa viisaus kieltäisikin rakkauden puhumasta, niin käskee velvollisuus sitä enemmin sen puhumaan — Minä olen syy-pää. Minä ensiksi häiritsin hänen viattomuutensa suloisen rauhan — minä juovutin hänen sydämensä ylellisillä toiveilla ja sytytin siihen himojen liekin. — Te muistutatte minulle säätyäni — syntyäni — isäni epä-luuloja! — mutta minä rakastan! — Toivoni nousee sitä korkeammalle, kuta railo on isompi luonnon ja tavan välillä. — Mun päätökseni yhdellä puolen ja toisella epä-luulot! — Katsotaanpa, muotiko tässä taistelussa kaatuu, vai ihmisyys! (Lady on tällä aikaa siirtynyt kammarin toiseen päähän ja peittää silmänsä käsillään. Ferdinand seuraa häntä sinne.) Te tahdoitte sanoa minulle jotain, milady!