Milleritär (lyöpi kahta kättänsä). Presidenti! Me olemme hukassa!
Miller (nauraa ilkeästi). Kas niin! Jumalan kiitos, siinä se nyt kova onni tulee!
Ferdinand (rientää Loviisan luo ja halaa häntä lämpimästi). Minun olet sinä, vaikka taivas ja helvetti repeisivät välillemme!
Loviisa. Kuolemani on varma — puhu enemmän — Mainitsit hirmuisen nimen — isäsi?
Ferdinand. Se ei tee mitään! Kaikki on ohitse! Olethan sinä taas minun! Olenhan minä taas sinun! Ah anna mun hengittää rintaasi vasten! Se oli hirmuinen hetki!
Loviisa. Mikä hetki? Murhaat minut!
Ferdinand (peräytyy ja katsoo häneen painavasti). Se oli hetki, jona sinun ja minun sydämeni väliin viskautui vieras olento — jona rakkauteni vaaleni oman-tuntoni edessä — jona Loviisani herkesi olemasta kaikki Ferdinandillensa — —
Loviisa (vaipuu silmiänsä peittäen tuoliin).
Ferdinand (astuu kiireesti hänen tyköön, seisahtuu äänettä hänen eteensä, lähtee sitten yht'äkkiä etemmäksi, suurella liikutuksella). Ei! Ei koskaan! Se on mahdotointa, lady! Liikaa vaaditte! Tuota viatointa olentoa en minä voi sinulle uhrata — Ei, Jumala varjele! valaani en voi rikkoa, sitä valaani, joka kovalla äänellä kuin ukkosen jylinä noista silmistä nuhtelee minua — Lady, katsoppa tänne, katsoppa tänne sinä, suden-sydän isäni — tämäkö enkeli minun pitäisi murhata? Valaakko helvetin liekki tähän viattomaan sydämeen? (Lujasti mennen Loviisan tykö). Minä tahdon viedä hänet kaikki-valtiaan tuomio-istuimen eteen, ja häneltä kysyä, onko rakkauteni rikos. (Ottaa häntä kädestä kiini ja nostaa hänet tuolista.) Toinnu, rakkaani! — Sinä olet voittanut! Voittajana tulin minä siitä vaarallisesta taistelusta takaisin!
Loviisa. Ei, ei! — Elä salaa mitään! Puhu ulos se kauhea tuomio! Isäsi mainitsit? Mainitsit ladyn? — Kuoleman väristys kouristaa minua — sanotaan ladyn tahtovan miestä.