Hovi-marsalki. Näinkö nästyykin yli? Te raivootte? Mitä ajattelette?
Ferdinand. Ota tuo nurkka näppiisi, sanon minä! muuten ammut väärin, pelkuri! — Kuinka se raukka vapisee! Sinun pitäisi, raukka, Jumalata kiittää siitä, että nyt ensin kerran saat jotakin pää-kalloosi! (Hovi-marsalki lähtee pakenemaan.) Hiljaa poikani! Ei sinua niin vähällä päästetä.
(Hän juoksee edelle ja panee oven lukkoon.)
Hovi-marsalki. Huoneessako, paroni?
Ferdinand. Juuri kuin sinun kanssasi viitsisi muurien taakse mennä! — Huoneessa pamahtaa se sitä paremmin, ja tämä lieneekin ainoa kerta, jolloin sinä maa-ilmassa jotain kuuluvata saat aikaan — Liipase päälle!
Hovi-marsalki (pyhkii otsaansa). Ja te tahdotte kalliin henkenne näin alttiiksi antaa, toivollinen nuorukainen?
Ferdinand. Liipase päälle, sanon minä! Minulla ei tässä ilmassa enää ole mitään tehtävätä!
Hovi-marsalki. Vaan minullapa on sitä enemmän, rakkahin ystäväni!
Ferdinand. Sinulla, rentale? Mitä sinulla on? — Olla sinä naulana, johon ihmiset turhamaisuuttansa ripustavat! Yhdessä silmän-räpäyksessä seitsemän kertaa venyä pitkäksi ja seitsemän kertaa kutistua pieneksi, kuin perhonen neulalla? Pitää kirjaa herrasi maki-käynnistä, ja olla hänen sukkeluuksiensa kyyti-konina? Yhtä hyvähän se on, että minä vien sinut kanssani, niinkuin minkä kummallisen ulko-maan eläimen. Niinkuin kesyn apinan pitää sun kirottujen ulvontaan tanssiman, apporteeraaman ja kumarteleman, ja sukkelilla hovi-konstillasi ian-kaikkista toivottomuutta ilahduttaman.
Hovi-marsalki. Kaikkia, mitä tahdotte, herra! — Mutta pistuolit vaan pois!