Lady (Sohville). Pois sinä! Mene tiehesi! (Uhoten, kun tämä vielä viivytteleksen). Pois! Etkö tottele? (Sohvi menee ulos, lady käypi kerran salin läpi) Hyvä! Oikein hyvä, että mä vähän sain vereni liikkeelle! Nyt olen juuri semmoinen kuin tahdoin olla! (Kammari-palvelijalle.) Mamseli tulkoon sisään.
(Palvelija menee. Lady heitäksen sohvalle ja ottaa herroiksi-huolimattoman aseman.)
Seitsemäs kohtaus.
Loviisa Milleritär tulee ujosti sisään ja seisattuu kauas ladystä; lady on selin häneen ja katselee häntä vähän aikaa vastassa olevasta peilistä.
Loviisa. Armollinen rouva, minä tulin käskystänne!
Lady (käännäksen Loviisaan päin ja nyykäyttää hänelle vähän päätänsä, kylmästi ja ylpeästi), Ahaa! Oletko jo täällä? Epäilemättä se mamseli — mikäpä teidän nimenne onkaan?
Loviisa (vähän närkästyen). Miller on isäni nimi, ja teidän armo lähetitte hänen tyttärensä perään.
Lady. Oikein! oikein! nyt muistan — se poloinen soittajan tytär, josta vasta oli puhe. (Vähän ajan perästä itsellensä.) Sangen viehättävä, eikä kumminkaan mikään kaunotar. (Korkealla äänellä Loviisalle.) Tule lähemmäksi, lapseni! (Taas itseksensä.) Silmät itkuun tottuneet — Kuinka rakastuu noihin silmiin! (Taas kovasti.) Lähemmäksi — vielä lähemmäksi — Lapsi-kulta, sinä taidat peljätä minua?
Loviisa (jalosti ja päättäväisesti). En ollenkaan, milady! Minä en pidä lukua ihmisten juoruista.
Lady (itsellensä). Kappas vaan! — tuon uppi-niskan on se saanut häneltä. (Kovasti). Teitä on minulle suositeltu, mamseli! Te olette muka jotain oppinut ja kuulutte ymmärtävän käyttää itsenne — No niin. Minä uskon sen kernaasti — enkä millään muotoa soisi sitä valhettelijaksi, joka teitä minulle suositteli.