Loviisa. Ja minä, milady, en kuitenkaan tunne ketään, joka rupeisi minulle suojelijoita etsimään!
Lady (konstikkaasti). Jospa ei suojelijan, niin eikö suojeltavankaan tähden?
Loviisa. Se on minulle liian ylhäistä, milady!
Lady. Suurempi narrin-silmä, kuin hänestä voisi luullakaan! Loviisa on nimesi, eikö niin? Ja kuinka vanha olet, jos kysyä saan?
Loviisa. Seitsemännettä-toista.
Lady (nousee kiireesti ylös). No, sepä sen onkin! Seitsemännellä-toista! Siis rakkauden ensimäinen liikaus! — Ensimäinen heleä sävel ennen liikuttamattomasta kanteleesta — Ei mikään ole niin viehättävää — Istu, hyvä tyttö, minä pidän sinusta. — Ja hänellenkin on tämä rakkaus ensimäinen — Eihän se siis kumma olekaan, jos saman aamuruskon säteet toinen toiseensa yhtyvät? —(Hyvin ystävällisesti ja ottaen häntä kädestä.) Minä tahdon kun tahdonkin tehdä sinut onnelliseksi, rakas lapsi — (Taputtaen Loviisata kasvolle.) Sohvini menee naimiseen. Sinä saat hänen paikkansa — seitsemännellä-toista! Ei se ole pysyväistä!
Loviisa (suutelee hänen kättänsä). Minä kiitän teitä, milady, tästä armosta aivan samoin kuin jos sen ottaisin vastaan.
Lady (hämmästyen). Katsoppa vaan mokomata ryökkynätä! Muuten ovat teidän säätyisenne neitsyet hyvinkin onnelliset, että vaan saavat palveluksen. — Milläs sinä sitten aiot henkeäsi elättää, kallis hemmukkani? Ovatko nämä sormet kovin hienot työtä tekemään? Tuoko rahtunen kaunista näköä sinut niin ylpeäksi tekee?
Loviisa. Näköni, armollinen rouva, on yhtä vähän oma-tekemäni kuin säätyni!
Lady. Eli uskotko kuka-ties, ettei se koskaan lakastu? — Tyttö-parka, joka sen on päähäsi pannut, olkoon se kuka hyvänsä — hän on narrannut teitä kumpaakin. Nuo kasvosi eivät ole tulessa kullatut. Minkä peilisi sinulle vahvana ja ikuisena kultana myö, on vaan ohkainen silaus, joka ennen eli myöhemmin jääpi rakastajasi käteen. — Mitäs sitten teemme?