Loviisa. Ei muuta kuin surkuttelemme semmoista rakastajaa, joka tahtoi ostaa temantin sen vuoksi, että luuli sen ympäryksen olevan kultaa.
Lady (ei huomaavinansa tätä). Teidän ikäisellänne tytöllä on aina kaksi peiliä yhden ajoin; toinen en oikea peili, toinen hänen ihmettelijänsä — jälkimäisen notkea kohteliaisuus korvaa hänelle edellisen törkeän vilpittömyyden. Oikea peili moittii esi-merkiksi rumaa rokon-arpea. Eikö mitä! sanoo toinen, ei se mikään rumuus ole, se on oikea kauneuden kuoppanen. Te, hyvät lapset, uskotte vaan tätä jälkimäistä, sanoipa tuo edellinen mitä tahansa, hyppäätte yhden tyköä toisen tykö, ettenkä viimein enää muista, mitä mikin on sanonut — — Miksi katsot minuun niin?
Loviisa. Antakaa anteeksi, armollinen rouva! — Minä olin juuri itkeä tuon hohtavan rubinin onnettomuutta, joka poloinen ei näy tietävän että kantajansa niin ankarasti nuhtelee turhamaisuutta.
Lady (punastuen). Pysykäämme aineessa, Loviisa! — Vartalosi muhkeusko sinua siis pidättää rupeemasta toimeen, joka on ainoa, jossa voisit oppia tapoja ja maa-ilmata, jossa voisit irtautua porvarillisista epä-luuloistasi?
Loviisa. Ja myös porvarillisesta viattomuudestani, milady!
Lady. Mitä joutavia! Ei rohkeinkaan mies uskalla meille tehdä häpeällisiä esityksiä, jos emme itse häntä kehoita käytöksessämme. Näytä sinä, mikä olet! Anna vaan itse itsellesi kunnia ja arvo, niin minä takaan nuoruutesi kaikesta viettelystä vapaaksi.
Loviisa. Älkää pahastuko, armollinen rouva, että uskallan epäillä tätä! Erästen rouvas-ihmisten palatsit ovat hävyttömimpäin huvitusten kodot. Kuka sitä uskoisi köyhän soittajan tyttärestä, hänellä olevan se sankaruus, että heitäksen keskelle pitalin-pesää, ja kuitenkin jää saastumatta? Kuka sitä voisi aaveksiakaan, että lady Milford pitää omalle tunnollensa alin-omaisen madon, että hän menettää rahaa sen vaan edun edestä, että joka hetki voipi häpeästä punastua? — Minä puhun suoraan, armollinen rouva! — Ihastuttaisiko teitä tosiaankin minun läsnä-oloni mennessänne huvituksiinne? Voisittenko sitä kärsiä sieltä palatessanne? — — O parempi, parempi on, että annatte koko valta-kunnat meidät eroittaa — ja meret olla toinen toisemme välissä! — Varokaa itseänne, milady! — Teille voisi tulla selviäkin hetkiä, väsymyksen hetkiä — katumuksen käärmeet saattaisivat joiloin-kulloin pistellä poveanne, ja silloin — mikä tuska ja kiusa eikö se olisi teille, silloin katsella palkka-piikanne näössä sitä tyyntä rauhallisuutta, jolla viattomuus puhtaan sydämen palkitsee. (Peräytyy askeleen.) Vielä kerran, armollinen rouva! rukoilen teitä, antakaa anteeksi!
Lady (isosti liikutettuna kävellen). Paha henki, että hän tuommoista minulle sanoo! Lempo, että hänellä on oikein! (Tullen Loviisan eteen ja häntä tihustaen silmiin.) Tyttö, sinä et voi pettää minua! Noin lämpimästi ei paljas vakuutus puhu! Noiden ajatusten takana piilee toinen hellempi asia, joka sinulle olletikin tekee minun palvelukseni inhoittavaksi, joka puheesi niin kiihdyttää, ja joka (uhaten) minun pitää saada ilmi.
Loviisa (irtonaisesti ja jalosti). Ja jospa sen saattenkin ilmi? Ja jospa teidän ylen-katseellinen polkasunne herätti sen halvan madon, jolle Luoja kuitenkin antoi pistimen aseeksi? — Minä en pelkää teidän kostoanne, lady! Kurjuuteni on noussut niin suureksi, ett'ei suora-puheisuutenikaan enää voi sitä isontaa. (Vähän ajan perästä hyvin vakavasti.) Te tahdotte minut nostaa alhaisen syntyni liasta. Tämän luulon-alaisen armon peri-juurta en tahdo ruveta tarkoin tutkistelemaan. Tahdon vaan kysyä, mikä miladyn saattoi minua pitämään sinä turhamaisena lapsena, joka syntyänsä häveksisi? Mikä teille antoi luvan, tekeytymään minun onneni sepäksi, ennenkuin vielä tiesittenkään, suostuisinko minä vai en onneani ottamaan teidän kädestänne? — Minä olin hyljännyt tämän maallisen ilon toivomisen. Olin antanut onnelle anteeksi tylyytensä minua kohtaan — Miksi kehoitatte te minua uudestaan hänen lempiinsä? — Missä itse Jumala näyttää kasvonsa ihmiseltä peittäneen — miksi ihmiset siinä tahtoivat olla näin julman laupeat? — Mikä on siihen syynä, milady, että teidän ylistetty onnenne onnettomuudelta näin kerjää ihmettelyä ja kadehtimista? — Onko epäilyksen katkeruus niin tarpeellinen teidän riemunne makeuden alaiseksi? — Niin suokaa minun siis jäädä sokeuteeni, joka ainoastaan voi minua lohduttaa kauheasta kohtalostani. — Onhan vesi-kiurukin niin onnellinen yhdessä ainoassa pisarassa kuin taivaassa, niin onnellinen ja iloinen, ennenkuin hänelle kerrotaan valta-merestä, jossa uipi laivastoja ja valas-kaloja! — — Vaan onnelliseksihan te tahdotte minut tehdä? (Vähän ajan kuluttua yht'äkkiä tullen ladyn eteen ja kysyen:) Olettenko te onnellinen, milady? (Tämä vedäksen hänestä kiireesti ja hämmennyksissä, Loviisa seuraa häntä ja pitelee kättänsä hänen rintaansa vasten.) Onko tämä sydän todella niin riemullinen kuin teidän säätynne? Ja jos me nyt vaihtaisimme poven povehen ja kohtalon kohtaloon — ja jos minä lapsellisessa viattomuudessa — ja jos minä tuntonne päälle — ja jos minä kuin äitiltäni kysyisin teiltä — neuvoisittenko minut vaihtamaan kanssanne?
Lady (isosti liikutettuna heittäytyen sohvaan). Ihmeellistä? Käsittämätöintä! Ei! Tyttö! Ei! Tuota jaloutta et ole itsestäsi saanut, ja isän opettamaksi on se liian nuorellista. Elä kiellä! Sinull' on toinen opettaja —