Loviisa (sukkelasti ja terävästi häntä silmiin katsoen). Kummaapa se olisi, jos te, milady, nyt vasta keksisitte tämän opettajan, kun jo taannoin tiesitte minulle paikan neuvoa.
Lady (hyppää ylös). Tätä ei mikään kestä! — No niin! koska en sinusta kumminkaan pääse irti. Minä tunnen hänet, opettajasi — tiedän kaikki — tiedän enemmän kuin siedän tietää! (Herkee yht'äkkiä puhumasta. Sitten kiivaudella, joka kiihtyy enemmän ja enemmän.) Vaan uskallahan, onnetoin, — uskallahan vaan häntä vielä rakastaa eli antaa hänen itseäsi rakastaa! — Mitä sanon? — Uskalla vaan häntä ajatella tahi yhtenä hänen ajatuksenansa olla — Minä olen voimallinen, onnetoin — peljättävä, niin totta Jumala elää! Sinä olet hukassa!
Loviisa (lujasti). Ilman pelastusta, jos te häntä pakoitatte teitänne rakastamaan.
Lady. Ymmärrän ajatuksesi, vaan hänen ei pidä minua rakastaman! Minä tahdon voittaa tämän häpeällisen heikkouteni, sydämeni hillitä ja sinun sydämesi muruiksi musertaa — Louhia ja syvyyksiä tahdon minä heittää teidän väliinne; onnettomuuden henkenä tahdon minä halaista taivaanne; minun nimeni on suuta antaessanne teidät peljästyttävä toisistanne niinkuin kummitus pahan-tekijät peljästyttää; sinun nuori kukoistava vartalosi on hänen halatessansa nuutuva ja kuihtuneena maahan raukeava — Minä en voi hänen kanssansa käsittää onnea — mutta ei sinunkaan sitä pidä käsittämän. Tiedä se, poloinen! Onnen kukistaminen on myös onnea!
Loviisa. On onnea, jota te ette voi nautita, milady! Elkää laittako omaa sydäntänne. Sillä ette te voi panna aikaan sitä, millä minua nyt niin julmasti uhkaatte! Te ette voi kiusata yhtä poloista, joka ei ole teille tehnyt muuta pahaa kuin että on tuntenut samoin kuin te — Vaan tuon liikutuksenne tähden rakastan minä teitä, milady!
Lady (joka nyt on selvinnyt). Missä olen? Missä olin? Mitä olen ilmoittanut? — Kelle olen mitä ilmoittanut? — O Loviisa, jalo, korkea, taivaallinen olento! Anna anteeksi minulle raivoovalle — En minä tahdo yhtä hius-karvaasi loukata, lapseni! Pyydä, halua jotain! Minä tahdon sinua käsissäni kannella, ystäväsi, sisaresi tahdon minä olla — sinä olet köyhä — katso! (Ottaen muutamia hohto-kiviä esille.) Nämä korut myön minä — myön vaatteistoni, hevoseni ja vaununi — Olkoon kaikki sinun, vaan — luovu hänestä!
Loviisa (peräytyen hämmästymällä). Pilkkaako se minua poloista, vai eikö hänellä olisikaan ollut mitään osaa siinä julmurin-työssä? Haa! näinpä minä vielä voisin ottaa sankarittaren muodon ja koristaa viattomuuteni itselleni ansioksi. (Seisoo vähän aikaa ajatuksissaan, tulee sitten lähemmäksi ladyä, ottaa häntä kädestä ja katsoo lujasti häntä silmiin.) No, niin ottakaa hänet, milady! — — Vapaa-ehtoisesti annan minä teille sen miehen, joka helvetin koukuilla reväistiin vertä vuotavasta sydämestäni. — — Kuka-ties ette itse sitä tiedäkään, milady, vaan te hävititte nyt kahden rakastavaisen taivaan, toisistansa kiskaisitte kaksi sydäntä, jotka Jumala yhdeksi loi; musersitte olennon, joka hänelle oli yhtä rakas kuin tekin, jonka hän loi iloitsemaan niinkuin teidätkin, joka häntä kiitti niinkuin tekin, eikä kiitä häntä nyt enää koskaan — Lady! Kaikki-tietäväisen korvaan kuuluu tallatun matosen viimeisetkin kuolon-väännykset — Ei se ole hänestä yhtä kaikki, jos sieluja hänen säsiinsä murhataan! Nyt olkaan Walter teidän! Nyt, milady, ottakaa hänet pois! Töydätkää hänen sylihinsä! Viekää hänet alttarin eteen — Mutta elkää vaan unhottako, että morsian-suutelunne väliin kavahtaa itse-murhaajattaren haamu — Jumala on laupias —- Minä en voi enää muuten auttaa itseäni!
(Töytää ulos.)
Kahdeksas kohtaus.
Lady yksin, seisoo hämmästyksissä, tuijottaen ovea kohti, josta Milleritär oli juossut; herää viimeinkin huumeuksistansa.