Johanna.
Sun näin,
Miss' muut ei nähnehet pait Herra yksin.
(Lähestyy kuningasta ja lausuu salamielisesti).
Sa viimis yönä, tuota muistele,
Kun ympärilläs kaikki unen helmaan
Ol' uupununna, nousit vuoteheltas
Ja Herraa hartahasti rukoilit.
Nuo syrjäytä ja sun rukoukses
Ma kerron.
Kaarlo.
Mitä taivahalle uskoin,
En ihmisiltä peitä. Pyyntöni
Tuo ilmi, enkä epäellä tahdo,
Ett' Herra itse sua innostuttaa.
Johanna.
Kolm' anomusta sulla ol': no, huomaa
Nyt tarkalleen, Dauphin, ne mainitsenko!
Sa taivahilta pyysit ensin, että
Jos väärää voittoa sun kruunuhus
On tarttunut tai josko velka muu,
Sun esi-isies, viel' maksamatta jäänyt,
Tän sodan surkean on nostanut,
Se uhriksensa kansan kaiken eestä
Sun ottais vastahan ja vihan maljan
Sun pääsi päälle vuodattais.
Kaarlo (astuu säikähtyyneenä taaksepäin).
Ken oot sa, mahtava? Ja mistä saavuit?
(Kaikki osottavat hämmästystä).
Johanna.
Sa taivahalta pyysit toiseks', että,
Sen tahto korkea ja päätös jos
Ois jälkeisiltäs riistää valtikka,
Se sulta ottais kaikki, jonka Franskan-
Maan kuninkaat on nauttinunna ennen —
Kolm' ainoata lahjaa pyysit vaan
Sen jättämään, sun rintas rauhaisen
Ja vanhat ystävät ja Agneksen.
(Kuningas peittää kasvonsa, itkien katkerasti; suurta
hämmästystä läsnä-olevissa. Hetken äänettömyyden jälkeen).
No, mainitsenko viime pyyntös?
Kaarlo.
Ällös!
Sun ilman uskon! Moista ihminen
Ei tehdä voi! Sua Herra johdattaa.
Arkkipiispa.
Ken oot sa, tyttö pyhä, ihmehinen?
Mik' onnen maa sun siittää sai, ja kutka
Ol' vanhempas, nuo taivahalle rakkaat?
Johanna.
Oon Johannaksi, herra hurskas, pantu
Maamiehen halpa tytär olen vaan
Mun kuninkaani kauppalasta Dom
Rem'ista, jok' on Toulin kirkkokuntaa,
Ja isän lampahia paimentanna
Oon lapsuudesta — Ja ma kuulin paljon
Sen vieraan saarikansan vehkehistä,
Jok' yli vetten saapunut on tänne
Meit' orjiks saattamaan ja uutta herraa
Meill' tunkemahan, jok' ei kansaa helli,
Ja että suuren Parisin he saaneet
Jo ol' ja hallituksen. Herran äidin
Luo huusin silloin pyytäin, ett' meistä
Hän kahlehetten häväistyksen kääntäis
Ja kuningasta kotimaista suojais.
Ja ulkopuolla kylää, missä synnyin,
On vanha Herran-äidin kuva, jonka
Luo paljon vaelluksia on tehty,
Ja pyhä tammi seisoo siellä myös,
Niin monen ihmelahjan kautta tuttu.
Ja tammen alla paimenessa istuin
Niin mielelläin, sill' niinpä sydän vaati,
Ja vuoristoon jos multa lammas eksyi,
Sen unelmassa aina nähdä sain,
Kun tammen varjohon ma maata laskin.
— Ja kerta kun sen pitkän yösen siellä
Ma tammen alla istuin harrasmiellä
Ja unta torjuin pois, mun luokseni
Tul' pyhä neitsyt miekkaa kantaen
Ja lippua, vaan vaattehissa muutoin
Kuin paimen ainakin ja lausui mulle:
"Mie, mie se oon. Johanna! Laumas heitä!
Sua Herra työhön toiseen kutsuu pois
Tää lippu saa! Tää miekka vyölles vyötä!
Sill' vainolaiset Franskan maasta torju
Ja Herras poika saata Rheims'ihin
Ja kuningasten kruunu hälle anna!"
Vaan hälle vastasin: Oi, kuinka mointa
Ma rohkenisinkaan, ma tyttö heikko
Ja tappeluille turmaisille outo!
Ja vastahan hän virkki: "Puhdas neitsyt
Maan päällä mainioimmat aikaan saa,
Jos miehen lempeä hän vastustaa.
Mua katso! Neinnä puhtahana, niin-
Kuin sie, ma Herran, taivahisen, siitin,
Ja taivahinen itse oon!" — Ja sillä
Hän mua koski, ja kun silmät nostin
Ol' taivas täynnä enkeleitä, joilla
Ol' valkoliljat käissä kullakin,
Ja ääntä herttaisinta ilma kaikui.
— Ja kolme yötä niin hän ilmestyi
Ja mulle huusi: "Nouse, Johanna!
Sua Herra työhön toiseen kutsuu pois!"
Ja kolmannenkin kerran tultuansa,
Hän kiivastui ja lausui soimaten:
"On kuuliaisuus naisen määrä suuri,
Häll' palvelusta pantiin ankaraa;
Hän kärsimällä puhdistuukin juuri;
Ken täällä kestää, siellä voiton saa."
Niin lausuen hän paimenpuvun heitti,
Ja taivon kuninkaattarena nyt
Hän aurinkoitten loistehessa hohti,
Ja kultapilvi, nousten hiljakseen,
Vei hänen poijes riemun maita kohti.
(Kaikki ovat liikutettuna. Agnes Sorel kätkee kasvonsa
kuninkaan rintaa vastaan, itkien kiihkeästi).