Montgomery (yksin).
Minn' riennän? Kaikkialla vainojia vaan!
Tuoll' inha johtaja, jok' uhkamiekallaan
Kuin surma itse meitä kuoloon ahdistaa,
Ja tuolla neitsyt julma, joka raivoaa
Kuin liekin voima — eikä viitaa missäkään
Tai luolan suojaa, jossa piileskellä vois!
Oi, etten koito merten taakse konsanaan
Ois saapunut! Mun mieli turhan-aikainen —
Sai kunniata halpa täältä etsimään,
Ja onni nurja kauheahan tappeluun
Mun ohjaa nyt. — Oi, josko täältä kaukana
Ma oisin kukkaisrannikolla Savernin,
Sen suojan alla, jonne multa äiti jäi
Ja hento hellä morsiankin murheesen.
(Johanna ilmestyy etäältä).
Oi mua! Mitä nään! Tuoll' on se hirmuinen!
Hän liekin pyörtehestä astuu synkkänä
Kuin hornan syvyydestä öinen kummitus. —
Minn' pääsenkään! Hän mua leimusilmillään
Jo tavottaa ja matkan päästä tarkastaa
Kuin käärme voittosaalistansa ainakin.
Mua taikasolmu kiertää kiertämistään nyt,
Niin etten kahlehista pääse minnekään!
Jos kuinka sydämeni vastaan tylkiköön,
Tuo kuolon haamu silmiäni kietoo vaan!
(Johanna astuu muutaman askelen lähemmäksi,
mutta seisahtuu jälleen).
Hän luotuu! Hänen hyökkäystään odottaa
En tahdo! Hänen polviansa syleilen
Ja henkeäni rukoilen — hän nainen on —
Kentiesi kyyneleillä hänen taivutan!
(On neitsyttä lähestymällänsä, mutta tämä astuu
urheasti häntä vastaan).
Seitsemäs Kohtaus.
JOHANNA. MONTGOMERY.
Johanna.
Oot kuolon mies! Sull' Brittiläinen äiti on!
Montgomery (lankee hänen jalkoihinsa).
Oi, malta julma! Suojatointa säästäös!
Oon miekan heittänyt ja kilven. Jalkoihis
Ma turvatoinna, rukoellen lankean,
Mull' henki suo ja lunnahia ottaos!
Mull' isä voimakas on maassa Vallis'in,
Miss' kiertäen, kuin käärme, hohto-aaltojaan
Saverné vihreöille tantereille tuo,
Ja piirikunnat laajat häntä kuulevat.
Hän suuret kullat maksaa lempi pojastaan,
Jos Franskan leirihin mun kuulee joutuneen.
Johanna.
Oi tyhmä! Surman ruoka! Neidon kynsihin,
Niin julmiin, lankesit, joist' ei oo pääsöä
Tai lunastusta toivomista konsanaan.
Jos krokodiilin suuhun oisit sattunut
Tai saalihiksi täplikkäisen tiikerin,
Jos jalopeuran pennut oisit ryöstänyt,
Sa laupeutta löytäisit ja sääliä!
Vaan kuolemaksi neitsyt aina kohdataan,
Sill' liitto ankarainen henkimaaliman,
Tuon loukkaamattoman, kanss' tehty velvottaa
Mun miekoin kaikki eläväiset tappamaan,
Jotk' eteheni tappelujen Herra tuo.
Montgomery.
On sanas kauheat, vaan silmäs hellät tok'.
Et lähemmältä hirveälle näytäkään:
Sun lempimuotos sydäntäni viehättää!
Oi, kautta hellyyden, sun sukuus juurtuneen,
Sua rukoilen. Mun nuoruuttain sa sääliös!
Johanna.
Vait su'ustain! Mua naiseks' mainita et saa!
Kuin henget vapaat, jotka niinkuin ihmiset
Ei kosi, sukupuolihin en liity mie,
Ja rautapaidan alla syön ei liikukaan.
Montgomery.
Oi, kautta rakkauden, kaikki voittavan
Ja kaikkivaltiaan, ma sua rukoilen!
On mulla hellä morsian, niin kaunoinen
Kuin sie, ja niinkuin nuori kukka hempeä.
Hän itkusilmin sulhoansa oottelee.
Jos itse toivot lempiväs ja onnea
Sen kautta saavas, ällös jaatko kahtia,
Min lemmen liitto toisihinsa kiinnittää.