Johanna.
Sa jumaloita huudat uppo-outoja,
Joist' ollenkaan en huoli. Lemmen liittoa,
Jon kautta mua rukoilet, en tunne, en
Sen palvelusta turhaa suosi milloinkaan.
Käy vastarintahan. Sua kuolo kutsuu pois.
Montgomery.
Min sääli isä-raukkaa, sääli äitiä,
Jotk' kotihini jäivät, Varmaan sullakin
On vanhemmat, jotk' onneas nyt itkevät.
Johanna.
Oi kurjan kurja! Mieleheni johdatat,
Kuin monta äitiä tääll' lasta vailla on,
Kuin monta lasta orpona, kuin montapa
On morsianta teidän tähden leskenä.
Englannin äidit hornan tuskaa vuorostaan
Nyt tuntekoot ja kyyneleitä koittakoot,
Joit' onnetoinna Franskan äidit itkivät.
Montgomery.
Oi, raskas maalla vierahalla kuolla on!
Johanna.
Ken teitä maahan vierahasen käski, ken
Tänn' tantereitten ahkeruutta raastamaan,
Meit' tuviltamme tempomaan ja suojihin,
Niin rauhaisihin, sodan tulta tuottamaan?
Te turhan mielen unelmissa näitte jo,
Kuin vapaan Franskalaisen orjan häpeään
Te syöstää saitte ja tän suuren, laajan maan
Kuin purren heikon laivahanne kiinnittää!
Te hourut! Franskan kilpi ripustettuna
On Herran istuimelle: ennen tähdenkin
Te Otavasta poijes riistää voitte, kuin
Tän valtakunnan helmilöistä yhdenkään!
On koston päivä tullut: eläväisenä
Te ette merta pyhän mittaella saa,
Jon maitten jakajaksi Herra pannut on,
Ja jota riettahasti saitte viiltämään.
Montgomery (hellittää hänen kädestänsä).
Mun kuolla täytyy! Kuolo julma ahdistaa.
Johanna.
No kuole, veikko! Miksi kammot kuolemaa,
Jok' edessäs on kuitenkin? — Mua katsopas!
Ma neitsyt oon ja paimeneksi synnyin vaan!
Ei tottununna miekkahan oo hyppyset,
Jotk' ennen paimen sauvaa tyyntä kantoivat.
Vaan riistyneenä kodon tantereilta pois,
Pois isästäin ja helmasesta siskojen,
Mun täällä täytyy — toivon ääntä tottelen,
En omaa mieltä — teille tuskaks', itsellein
Ei riemuks', peikon julman lailla kulkea
Ja turmaa tuoda, turmaan tulla itsekin!
Sill' paluupäivän riemua en nähdä saa.
Ma monta, monta teistä vielä kuoletan
Ja monta leskeks' vielä teen, vaan viimeiseks'
Ma itse sorrun, kohtaloni täyttäen.
— Sie kohtalos nyt täytä myös. Käy miekkahan,
Me hengen aimo — lahjan eestä taistellaan.
Montgomery (nousee seisoalle).
Jos kuolevainen oot, kuin mie, ja miekkani
Sun ihoos pystyy, voipa munkin onnistaa
Englannin turvaks' hornaan sinut uuvuttaa.
Ma Herran armohoimiin kohtaloni tuon,
Sie, hylky, hornan enkeleitä avukses
Nyt huuda! Henkeäs käy puoltamaan!
(Tarttuu aseisin ja hyökkää häntä vastaan; sotamusikkia
kuuluu kaukaa, Montgomery kaatuu vähän aikaa taisteltuansa).
Kahdeksas Kohtaus.