Lionel.
Sen Herra estäköön! Oi nouskaat, Lordi!
Ei aikaa uuvuksissa maata nyt.
Pois kuolo kiistäkäät ja tahdollanne,
Niin mahtavalla, luonto karkaiskaat.
Talbot.
Ei turhaa! Koston päivä tullut on,
Jok' istuimemme Franskan maalla murtaa.
Ma tappelussa hurjimmassa tyhjään
Kaikk' kaikki koetin, ja täällä nyt
Ma nuolen iskemänä loijun, enkä
Voi nousta milloinkaan. — Rheims kadotettu
On, Parisia auttakaatte siis!
Lionel.
Dauphinin kanssa on se liittoon käynyt;
Sen tiedon lentoviesti tuotti äsken.
Talbot (temmaa kääreen auki).
Niin vuotakaatte virrat purpuraiset,
Tää päivä kirkas mua inhottaa.
Lionel.
En jäädä ehdi. — Fastolf, päällikkömme
Te suojaan saattakaatte: kauvan aikaa
Me tällä paikkaa emme kestää voi.
Pois kaikkialta meikäläiset karkaa,
Ja hillitöinnä neitsyt rynnistää —
Talbot.
Sa, vimma vallitset, mun kuolla täytyy;
Ei typeryyttä voita jumalatkaan!
Sa, järki, taivahisen päästä saatu,
Maa-ilman viisas luoja, tähtien
Tien johtaja, oi, missä valtas on,
Jos typeryyden raivohevon häntään
Niin takerruit, ett', turhaan huutaen,
Tuon hurjapäisen kanssa hornan suuhun
Sun, silmät auki, syöstä täytyy vaan!
Se kurjan kurja on, jok' ylhäisen
Ja suuren eestä miellä viisahalla
Saa elämänsä altiiks! Houkkiolle
Maa-ilma kuuluu. —
Lionel.
Monta hetkeä
Ei elämänne kestä. — Jumalaanne
Jo aatelkaat!
Talbot.
Jos meidät urhona
Ois urhot voittaneet, vois lohdutukseks'
Meill' olla sallimus, jok' ensinkään
Ei pyöreänsä kierämästä lakkaa —
Vaan ilki-juonen tähden uupua!
Tää vieras elämämme eikö voinut
Ois julkisemmin päättyä.
Lionel (kurottaa hänelle kättä).
Mylord!
Jää hyvästi! Kun tappelusta päästään,
Teill' kyynelvelkaa maksan, elävänä
Jos silloin oon. Vaan sallimus nyt kutsuu,
Jok' oikeutta tappotanterella
Viel' istuu arpojansa puistaen.
Tois' puolla haudan kohtelemme. Lyhyt
On pitkän ystävyyden suhteen ero.
(Menee).