Johanna (on torjunut kansan luotansa ja tulee esiin).
En jäädä voi — Mua henget väijyvät,
Kuin Herran voima urvut kaikuvat,
Ja päähäni nuo kirkon holvit lankee;
Mun taivas-alle täytyy! Pyhyyteen
Jäi lippu multa, siihen sormillani
En konsanansa koske! Ol'pa juuri
Kuin siskoseni armahat, kuin Margot
Ja Louison, ois unen-näkönä
Mun silmieni eessä kulkeneet —
Se pettäväinen ilmestys ol' vaan!
He kaukana, he siintämättömissä,
Kuin puhtaus, kuin lapsen onni multa!
Margot.
Tuo Johannamme on!
Louison (rientää häntä vastaan).
Oi siskoseni!
Johanna.
Ei harhausta tuo — Ma teidät nään,
Sun, Louison, ja sunkin, Margot'ini!
Tääll' ihmis-rikkahassa autiossa
Ma siskorinnat lempiväiset kohtaan!
Margot.
Hän meidän tuntee, sisko hellä on.
Johanna.
Ja lempi teidän tänne johdattaa,
Niin kauvas, kauvas! Ette suutu mulle,
Vaikk' lemmetöinnä, hyvästittä lähdin!
Louison.
Sun Herran himmi käsky poijes vei.
Margot.
Sun mainehes, mi mailmaa liikuttaa,
Mi nimes kaikkein huuliloille saattaa,
On laaksostamme meidän nostanut
Ja juhlan viettehesen tänne tuonut.
Sun kirkkauttas katsomaan me tultiin,
Ja yksin emme oo!
Johanna (äkkiä).
On isä täällä!
Miss', missä on hän? Miksi piilee?
Margot.
Isä
Ei täällä oo.