Raimond.
Sen häväistyksen kaiken viatoinna
Te suvaitsitte, valitusta teiltä
Ei kuulunut! Ma teitä hämmästyn,
Oon säikyksissä; sydämeni kääntyy!
Niin kernahasti uskoisin: sill' työläs
Ol' teitä syylliseksi luullakaan.
Vaan aavistinko ees, ett' ihmissydän
Vois ääretöintä äänetöinnä kantaa!
Johanna.
Oi kelpaisinko Herran käskyläiseks',
Jos umpi-silmin hänt' en tottelis?
Niin huono enpä oo, kuin arvelet,
Ma kurjuudessa oon, vaan säätyäni
Ei loukkaa tuo; ma hylkyläisenä
Ja karkurina oon, vaan erämaassa
Sain itseäni tuta. Urhon loiste
Kun mua ympäröitsi, rinnassani
Ol' riita; kurjan kurja olin silloin,
Kun onneani mailma kiitti — Nyt
Oon toipunut, ja luonnon myrsky, joka
Maa-ilmaa uhkas, ystäväni ol':
Se luonnon puhdisti ja munkin myös.
Mull' rauha on — Nyt tulkohon jos mikä
En heikkoutta tunne ensinkään!
Raimond.
Oi rientäkäämme, puhtauttanne
Maa-ilman kaiken eessä julki saamaan.
Johanna.
Ken vimman tuotti, siitä päästää myös!
Ei kypsymättä onnen heelmä kirpoo!
Mull' puhdistuksen päivä koittaa kerta,
Ja jotka nyt mun hylkäs, hurjuutensa,
Ne vielä huomaavat, ja kyyneleitä
Mull' itketään.
Raimond.
Ma tyynnä, äänetöinnä
Nyt oottaisinko, kunnes sattuma —
Johanna (tarttuen, hellästi hänen käteensä).
Sie kappaleitten ulkopuolen näät,
Ja luonnon verho silmäs himmentää.
Mie näillä silmin henkimaaliman
Oon nähnyt — Jumalitta hiustakaan
Ei ihmiseltä lankee — Näätkös, kuinka
Tuoll' aurinkoinen laskee — Aivan niin
Kuin huomeltain se öiset usvat voittaa,
Niin totuudenkin päivä vielä koittaa!
Viides Kohtaus.
Kuninkaatar, ISABELLA SOTAMIESTEN kanssa, ilmestyy perällä.
Isabella (vielä näyttämön takana).
Tää tie on Brittiläisten luo!
Raimond.
Voi meitä!
Nuo vainolaisia!