(Thekla liikahtaa. Kapteeni hetkeksi keskeyttää, kunnes Thekla viittauksella kehoittaa häntä jatkamaan.)
Edestä, sivuiltakin ryntäsimme me kohta koko ratsuväellämme, työnsimme heidät vallihaudan ääreen, miss' oitis järjestynyt jalkaväki ojensi heitä vastaan keihäsmetsän. He eivät eespäin, eivät taapäin päässeet — pusertuneina julmass' ahdingossa. Niin Reinin-kreivi heidän johtajaansa kehoitti sotavangiks antaumaan rehellisessä taistelussa, mutta eversti Piccolominipa —
(Theklaa pyörryttää, hän ottaa kiinni istuimesta.)
hänet ilmaisi kypärtöyhtö, pitkä tukka, jok' ajost' ankarast' ol' irrallaan — osoittaa vallihautaa, karahuttaa siit' ensimäisnä yli ratsullansa, ja sitten rykmenttinsä — mutta — nyt lävistää piikki hältä hevosen, se hurjistuu ja heittää selästään ratsastajansa, tämän yli karkaa nyt hillitönnä koko hevosjoukko.
(Theklaa, joka nähtävästi yhä yltyvän tuskan vallassa on viime sanoja kuunnellut, alkaa kovasti vapista ja on vaipumaisillaan maahan. Neiti Neubrunn kiiruhtaa hänen luokseen ja ottaa hänet syliinsä.)
NEUBRUNN.
Voi armas neiti —
KAPTEENI (liikutettuna).
Minä lähden pois.
THEKLA.
Se ohi on jo — Loppuun kertokaa!
KAPTEENI. Nähdessään johtajansa kaatuvan julmistui joukot epätoivon raivoon. He eivät mieti omaa pelastustaan, he taistelevat niinkuin tiikerit. Tuo jäykkä vastustus meit' ärsyttää, ja taistelu ei ennen päätykään, kuin kaatunut on heistä viimeinenkin.
THEKLA (ääni vapisten).
Ja missä[134] — Kaikkea en teiltä kuullut.