WALLENSTEIN. Liikaa vaaditte! Jos vain Eger! Mutta Praagi? Ei sovi. Saatte kaikki takeet, mitä järjellisesti multa pyytää voitte. Vaan Praagin — Böömin — suojella voin itse.
WRANGEL. Epäilemättä. Emmekä me katso vain suojeluksen puolta. Mutta emme väkeä, rahaa tahdo hukkaan käyttää.
WALLENSTEIN.
Se kohtuullist' on.
WRANGEL. Praagi meille jää, kunnekka korvattu on vahinkomme.
WALLENSTEIN.
Niin vähänkö siis luotatte te meihin?
WRANGEL (nousee seisomaan). Mies Ruotsin varoa saa saksalaista. Kutsuttiin meidät Itämeren takaa; tuhosta pelastimme valtakunnan — me verellämme uskonvapauden ja evankeliumin puhtaan opin vahvistaa saimme — Muisteta ei enää nyt hyväätyötämme, vain rasitus, vieraita meitä kohtaa karsas katse, mielellään meidät, pivon rahaa suoden, kotoisiin metsiimme ne lähettäis. Juudaksenpalkast' emme jättäneet me kuningasta taistotantereelle! Niin monen ruotsalaisen jalo veri hopean, kullan vuoks ei virrannut! Ja laihoin laakerein me emme tahdo purjeita nostaa kotimatkaa varten, vaan jäädä kansalaisiks maahan, jonka valloitti kuninkaamme kaatuen.
WALLENSTEIN. Yhteinen vihollinen yhdess' ensin lyökäämme, saatte kauniin rajamaan.[24]
WRANGEL. Yhteisen vihollisen sorruttua ken solmiva on uuden ystävyyden? Tiedämme kyllä — vaikka Ruotsin mies ei huomata saa sitä — ett' on teillä salaiset tuumat saksilaisen kanssa. Ken takaa, ettei meistä tule uhrit päätösten, joit' ei suoda meidän tietää?
WALLENSTEIN.
Valinnut kansleri on mieleisensä,
jäykempää miest' ei lähettää ois voinut.
(Nousten seisomaan.)
Paremmin ehdoin tulkaa, Kustaa Wrangel!
Praagista sanaakaan ei.
WRANGEL. Siihen loppuu mun valtuuteni.