BUTTLER (pystyyn kavahtaen).
Mitenkä voi hän —
MACDONALD.
Luodit, iskut kestää!
On hornan taito hänet kovettanut;
läpäisemätön ruumis häll' on, tiedä.
DEVEROUX. Niin! Ingolstadtiss' oli myöskin moinen, ruumiiltaan teräskova; hänet täytyi lopulta pyssynperill' lopettaa.
MACDONALD.
Kuulkaapas, mitä aion!
DEVEROUX.
Sano!
MACDONALD. Tääll' on dominikaaniveli luostarissa, mun kansalaisiani, hän saa kastaa vihittyyn veteen aseeni ja niille lukea siunauksen voimakkaan; taikuutta vastaan varmasti se auttaa.
BUTTLER. Tee siten, Macdonald! Vaan menkää nyt! Valitkaa rykmentistä vahvaa miestä noin kaksi-, kolmekymmentä, ja tehkööt ne valan keisarille — Yksitoista kun lyönyt on — kun ensimäiset vahdit on menneet, viekää heidät aivan hiljaa talolle — Lähell' olen minä silloin.
DEVEROUX. Mitenkä päästään henkivartijoista, vahdissa jotka sisäpihass' ovat?
BUTTLER. Selvillä mull' on siellä joka soppi. Vien teidät erään takaportin kautta, jot' yksi mies vain puolustaa. Mun sallii mun arvoni ja toimeni jok' aika tavata herttuaa. Käyn edellänne, lävistän kurkun henkivartijalta tikarin iskulla ja tienne raivaan.
DEVEROUX. Vaan kun on sisään tultu, kuinka päästään huoneeseen, jossa nukkuu ruhtinas, niin ettei hoviväki herää, huuda? Hänellä saattue näät tääll' on suuri.