WALLENSTEIN.
Mit' on se?
KREIVITÄR.
Jälkeenpäin saat tietää sen.
Nyt mieti, mitä vastaat Wrangelille!
(Kamaripalvelija menee.)
WALLENSTEIN. Jos valita vois vielä ja jos löytyis lievempää keinoa — niin valitsisin ja keinot äärimmäiset välttäisinkin.
KREIVITÄR. Jos halua et muuta, keino on sun lähelläsi. Laita Wrangel pois! Unhota vanhat toiveet, jätä myös elosi entinen ja päätä alkaa nyt uutta elämää! On sankarinsa hyveellä, niinkuin maineell', onnellakin. Matkusta heti keisarin luo Wieniin, rahasto täysi ota mukaan, kerro koitellees alttiutta palvelijain ja pettää tahtoneesi ruotsalaista!
ILLO.
Jo sekin myöhäist' on. Ne liiaks tietää.
Hän surmapölkylle vain päänsä veisi.
KREIVITÄR. En usko. Lailliseenhan tuomioon ei niill' oo todisteita; mielivaltaa ne karttavat. Ja herttua saa mennä rauhassa pois. Nään, kuinka kaikk' on käyvä. Kuningas Unkarin[32] käy esiin,[33] silloin on luonnollista ero herttuan; ei selitystä siihen tarvitakaan. Kuningas antaa joukkoin tehdä valan, ja kaikki tulee jäämään uralleen. Jonakin aamuna jo matkustanut on herttua. Vaan hänen linnoissansa nyt puuha käy, hän rupee metsästämään, rakentaa, pitää hevoskartanoita, kamariherrat, hovikunnan määrää ja kulta-avaimia[34] jakelee, pitoja antaa vieraanvaraisena: hän suuri kuningas on — pienoiskoossa! Ja viisaasti kun tyytyy siihen, ettei todella merkitse hän enää mitään, niin näyttää saa hän vaikka miltä; hän on elonsa loppuun asti suuri prinssi. No, herttuahan silloin, näin jos käy, on nousukkaita, joit' on sota luonut; yksöinen taimi hovisuosion, mi vapaaherroja ja ruhtinaita luo yhtä helpoin kustannuksin.
WALLENSTEIN (nousee kiihtyneenä seisomaan). Tie täst' ahdingosta mulle osoittakaa, te auttavaiset vallat, semmoinen, sit' että minä käydä voin — En minä kuin sanaurho, hyvelörppö saata aikeista lämmetä ja aatoksista — selkänsä kääntävälle onnellekaan en kerskuin virkkaa: mene, tarpeeton! Hukassa olen, jos en enää toimi; en uhria, en vaaraa pelkää, jos viimeisen askeleen mä siten vältän. Mut ennenkuin mä vaivun tyhjyyteen ja piennä lopun, vaikka suurra aloin, ja ennenkuin mä täällä sekoitun raukkoihin, joita päivä luo ja kaataa, ennemmin nimeäni kammotkoon maailma, jälkimaailmakin; olkoon jokaisen ilkiteon tunnus Friedland.
KREIVITÄR. Mit' oisikaan siis tässä luonnotonta? En keksi, sanohan — oi, älä anna sä taikauskon öisten haamuin päästä kirkasta henkeäsi hallitsemaan! Maanpetoksesta olet syytettynä — kyseessä nyt ei, syystäkö vai syyttä — hukassa olet, jos et sitä valtaa, mi sull' on, pian käytä — Oi, miss' onkaan niin rauhallista olentoa, joka ei puoltais elämäänsä kaikin voimin? Työn rohkeimmankin sallii hengenhätä.
WALLENSTEIN. Niin suosiollinen ol' ennen mulle tää Ferdinand; mä hänest' olin rakas, hän arvon mulle antoi, minä olin likinnä hänen sydäntänsä. Onko hän mitään ruhtinasta sillä tavoin arvossa pitänyt kuin mua? — Näinkö kuitenkin lopulta nyt käyvä on!