WALLENSTEIN. Entistäkin lujemmin nyt se minuun liittynee. (Istuutuu.) Niin, Max. En ennen sun ois tietää suonut, kuin lyönyt oisi toimimisen hetki. Nuoruuden terve vaisto valitsee helposti oikean, ja iloistapa on itse arvostella harkiten, kun ratkaisun voi tehdä epäilyttä. Vaan kahdesta jos pahast' ilmeisestä valita täytyy toinen, jolloin sydän velvollisuuden monen kamppaillessa ei ehjäks jäädä voi, on onni päästä valitsemasta, pakkokin on armo. — On pakko nyt. Äl' yhtään katso taakse! Apua siit' et saisi. Katso eespäin! Äl' arvostele! Ryhdy toimimaan! — Tuhoni on jo hovi päättänyt, ja siksi tahdon ehtiä sit' ennen. — Liitymme ruotsalaisiin. Kunnollista väkeä on ne, kelpo ystäviä. (Keskeyttää odottaen Piccolominin vastausta.) Sun yllättänyt olen. Älä vastaa! Suon aikaa sulle koota ajatukses.
(Nousee seisomaan ja astuu taustaa kohti. Kauan seisoo Max hievahtamatta, ollen mitä suurimmassa tuskassa; kun hän liikahtaa, tulee Wallenstein takaisin ja seisahtuu hänen eteensä.)
MAX. Oi kenraali! Sä täysivaltaiseksi mun tänään teet. En ole tähän saakka tarvinnut itse löytää tietä, suuntaa. Sinua tinkimättä seurasin. Kun katsoin sinuun vain, niin tiesin tien. Mun ensimäistä kertaa itseheni nyt neuvot vetoamaan, vaadit mua sinua kuulemaan tai sydäntäni.
WALLENSTEIN. Hellästi kohtalos on tuuditellut sinua tähän asti, leikkien sait täyttää tehtäväs ja tyydyttää kauniita taipumuksias ja aina sydämin ehjin toimia. Vaan toisin täst'edes käy. Tiet eroo vihamielin. Velvollisuudet joutuu ristiriitaan. Nyt alkaa sota, puolta ystäväs tai keisaris sun täytyy pitää.
MAX. Sota! Se kauhistaa kuin taivaan vitsaukset, myös hyv' on, kohtaloa niinkuin nekin. Hyv' onko sota, jolla keisaria nyt uhkaat käyttäin hänen armeijaansa? Oi taivaan Luoja, minkälainen muutos! Sopiiko näin mun haastaa sulle, joka pysyvän pohjantähden lailla[44] olet elämänohjeenani loistanut! Oi, mitä povessani rikki lyöt! Mun onko pakko sinun nimeltäsi evätä vanha kunnioitus, mikä on minuun juurtunut, ja jättää pyhä tää tottumus: ain' olla kuuliainen? Ei! Älä minuun käännä kasvojasi! Jumalan kasvoina niit' aina pidin, ne minuun tehoomast' ei heti lakkaa; viel' aistejani vallitset, vaikk' onkin vapaaksi sielu päässyt verta vuotain.
WALLENSTEIN.
Max, kuule!
MAX. Luovu aikeestas! Oi, luovu! Kas, puhtaat, jalot piirtees viel' ei tästä teosta tuhoisasta yhtään tiedä! Se tahrasi vain mielikuvitukses, viattomuus ei tahdo pakoon mennä yleväkatseisesta olennostas. Pois musta tahra, tuo sun vihollises! Se silloin ollut on vain paha uni, jokaisen varman hyveen varoittaja. Semmoiset hetket ihmisluonnoll' olkoon, vaan voitto täytyy jalon tunteen saada. Ei, niin et uraas päätä. Sehän saattais jo kaikki meille suodut suuret lahjat ja kaikki valtakyvyt häpeään ja myöntäis oikeaksi harhaluulon, jok' uskoo, ettei ole vapaudessa jaloutta, sekä heikkouteen vain turvaa.
WALLENSTEIN. Saan kovan moitteen varmaan maailmalta. Jo itselleni sanoin, mitä saatat sanoa sinä. Ken ei, jos vaan voisi, viimeistä tiukkaa välttäis! Mutta tässä valintaa muut' ei ole olemassa kuin: väkivaltaa tee tai sitä kärsi — On laita niin. Ei muuta tietä mulla.
MAX. No, hyvä! Paikkas pidä väkisin, rupea vastustamaan keisaria, tee, jos on pakko, julkikapinakin, en kiitä sitä, vaan voin anteeks antaa, voin, mit' en hyväksykään, kanssas jakaa. Vaan sinust' älköön tulko — kavaltajaa! Nyt sanoin sen. Ei kavaltajaa! Mihin hairahtuu voimassansa rohkeus, ei ole kohtuutont', ei virhekään. Oi, tää on aivan toista — tää on mustaa, oi, mustempi ei ole helvettikään!
WALLENSTEIN (otsa synkissä rypyissä, mutta maltillisesti). Valmiina nuorisoll' on heti sana, pidellä vaikea kuin veitsen terä; kuumasta päästään nuoret sieppaa mitan asiaan, jok' on oma tuomarinsa. On oitis inhaa taikka arvokasta ja pahaa taikka hyvää heistä kaikki — ja mitä tuopi mielikuvitus hämäriin nimiin näihin haaveellista, sen nuoret omistavat asioille ja olennoille. Maailma on ahdas, mut aivot avarat. Niin helpostihan asuvat rinnatusten ajatukset, mut asioill' on tungos päällä maan; saa toinen toisen tieltä syrjään mennä, ken pois ei tahdo, muita poistakoon; tääll' otellaan, saa voiton voima vain. — Niin, toiveitta ken kulkee elämänsä, päämäärät itseltään ken kieltää, hänpä keralla asuu salamanterin tulessa kevyessä,[45] puhdas on puhtaassa elementiss' eläen. Aineesta karkeemmasta loi mun luonto, maan puoleen mua vetää mielihalu. Pahalle hengellepä kuuluu maa, ei hyvälle. Vain yleis-antimia ylhäältä suovat meille jumalat; iloksi valo on, ei rikkautt' anna, ei tavaraa saa heidän valtiossaan. Vääriltä voimilta, jotk' ilkeöinä maan varjoiss' asuvat, on jalokivi ja kallis kulta meidän voitettava. Ei uhritta saa heidän suosiotaan, eik' ole heidän palveluksestansa palannut ketään puhdassieluisena.