BUTTLER. Hän yllyttikin mua, puolestani hartaana ystävänä puhui vielä.
OCTAVIO.
Vai niin! Siit' ootte varma?
BUTTLER.
Kirjeen luin.
OCTAVIO (painokkaasti).
Niin minäkin — vaan toisinpa se kuului.
(Buttler säpsähtää.)
Minulla sattumalt' on sama kirje;
sanani totuuden siit' itse näätte.
(Antaa Buttlerille kirjeen.)
BUTTLER.
Haa! Mit' on tämä?
OCTAVIO. Varoin, että ootte, eversti Buttler, vehkeilyjen uhri. Siis herttua on teitä yllyttänyt? — Hän tässä kirjeessä teit' ylenkatsoo, ministeriä neuvoo kurittamaan teit' ylpeydestä muka.
(Buttler on kirjeen lukenut, hänen polvensa vapisevat, hän tapailee tuolia ja istuutuu.)
Ei vihamies teit' ahdista. Ei kukaan suo teille pahaa. Herttuapa vain on teitä solvannut. Hän selvään aikoi pois keisaristanne vaan teidät riistää — Hän kostoltanne toivoi, mit' ei taattu uskollisuutenne ois koskaan suonut, jos mielenne vaan pysyi rauhallisna. Aseena sokeana aikoi käyttää hän teitä sekä välikappaleena ilkeihin vehkeisiin. Hän määrään pääsi. Vähällä vaan vei teidät polultanne hyvältä, nelikymmenvuotiselta.
BUTTLER (ääni vavisten).
Saattaako keisar' anteeks antaa mulle?