MAX (häneen katsomatta).
Sinuako?
Mutkainen ties ei ole minun tieni.
(Octavio laskee hänen kätensä irti ja astahtaa taapäin.)
Jos oisit ollut suora, rehellinen, näin pitkällä ei oltais, kaikk' ois toisin: ei hän ois tehnyt tätä kauheutta, hyvillä ihmisill' ois teho häneen, ei tarttunut hän oisi pahain ansaan. Miks salaa, kavalasti vaanien, kuin varkaat apureineen, hiivitään? Kirottu viekkaus, sa pahan äiti, sa tuskaatuova, meidät turmelet! Ois kaikki meidät pelastanut suoruus, tuo puhdas, maailmatasäilyttävä. Isäni, en voi sua puhdistaa. Minua herttua on pettänyt julmasti; sinun työs on yhtä huono.
OCTAVIO.
Ah, poikani! Suon anteeks surullesi.
MAX (nousee seisomaan, silmäilee isäänsä epätietoisennäköisenä).
Oletko, isä, kenties tahallasi
näin pitkälle sä vienyt asias?
Jos sortuu hän, niin sinä nouset. Siitä,
Octavio,[53] en pidä, en.
OCTAVIO.
Oi, taivas![54]
MAX. Voi mua! Luontoni on muuttunut. Kuink' epäluulo valtaa vapaan sielun? On mennyt luottamus ja usko, toivo, valhetta kaikk' on, mitä kunnioitin. Ei! Eihän kaikki! Armas elää vielä, hän vilpitön ja puhdas on kuin taivas. Vallitsee kaikkialla petos, murha ja myrkky, väärävala, kavallus; tää lempemme vain keskell' ihmissuvun on saari saastaton ja puhdas paikka.
OCTAVIO.
Viisaammin teet, jos heti seuraat mua.
MAX. Armaalle heittämättä hyvästiä viimeistä kertaa — Oi, en koskaan!
OCTAVIO. Säästä hyvästijätön tuskast' itseäsi, kun eronne on välttämätön! Tule! Pois tule, poikani!