(Aikoo vetää Maxin mukaansa.)
MAX.
En! Kautta Luojan!
OCTAVIO (kiihkeämmin).
Pois tule, isänäsi käsken sua.
MAX.
Niin — käske ihmiselliseen! Jään tänne.
OCTAVIO.
Nimessä keisarin, Max, seuraa mua!
MAX. Sydämet kumarra ei keisareita. Tahdotko riistää minult' ainoankin, mink' onnettomuus jättänyt on mulle: armaani säälin? Julmastiko pitää julmankin tapahtua? Mist' en pääse, sen halpamaisestiko tekisin ja pakenisin arasti ja salaa pois hänen luotaan kelvottoman lailla? Hän nähköön tuskani ja kärsintäni, hän kuulkoon huudot sielun raadellun, minua itkeköön — Oi, ihmiset on julmia, vaan hän on enkel' Luojan! Hän epätoivon riehun kauhean saa sielustani pois; tään kuolintuskan haihduttaa valittavin lohtusanoin.
OCTAVIO. Et pääse irti, niin — et voi. Sa tule, pelasta, poikani, oi, kunniasi!
MAX. Vain tuhlaat sanojasi; minä seuraan sydämen ääntä, siihen saatan luottaa.
OCTAVIO (suunnillaan, vavisten). Max! Max! Jos kauhea tuo sattuu mulle, jos sinä — poikani, mun vertain omaa — oi, aatella en saata — itses sille riettaalle myyt ja painat polttomerkin sukumme aatel'-arvoon, silloin näkee maailma kammoin, että pojan miekka juo isän verta hirmu-ottelussa.
MAX. Oi, aatellut jos oisit ihmisistä parempaa, paremmin sä oisit tehnyt! Kirottu, turmiokas epäluulo! Ei nää se mitään lujaa, pysyväistä; ja kaikki horjuu ilman luottamusta.