KREIVITÄR. HERTTUATAR. MAX ja THEKLA.
KREIVITÄR (herttuattarelle).
Jos hänet näkevät — ei toivo mennyt.
HERTTUATAR.
Minulta mennyt on.
MAX (joka viime kohtauksen aikana on ilmeisen sisällisen kamppailun vallassa seisonut taampana, astuu lähemmä). En tätä kestä. Lujasti päättäneenä tulin, uskoin mä oikein tekeväni, mutta tässä mun täytyy seista lailla vihattavan ja raa'an julmurin ja kirotun, rakastamaini kaikkein inhoomana, ja nähdä syytön tuska rakkaiden, sanalla jotka saatan onnellistaa — Mun sydämeni kapinoi, nyt nousee kaks ääntä taistelevaa rinnassani, minussa yö on, valita en osaa nyt oikeaa. Oi, totta puhuit, isä: liiaksi luotin omaan sydämeeni, ma horjun, enkä tiedä, mitä tehdä.
KREIVITÄR. Te ette tiedä? Eikö sydämenne ilmaise teille? Siispä sanon minä! Isänne onhan meidät kavaltanut, hän rikkonut on ruhtinasta vastaan ja häväistykseen syössyt meidät, siitä käy ilmi, mitä tulee teidän, pojan, nyt tehdä: rikokset tuon konnamaisen sovittaa, uskollisuus; näyttää, ettei sais Piccolominien nimi tulla häväistäväksi, Wallensteinin suvun iäti kiroomaksi.
MAX. Miss' on ääni totuuden, että sitä noudattaisin? Jokaista meitä ohjaa toive, kiihko. Voi jospa taivaan enkel' astuis alas ja puhtain käsin tosioikeuden puhtaasta valonlähteest' antais mulle!
(Katseensa osuessa Theklaan.)
Etsinkö enkeliä? Tarvitseeko mun toista odottaa?
(Lähestyy Theklaa ja kietoo käsivartensa hänen ympärilleen.)
Oi, tämä sydän erehtymätön, pyhänpuhdas saakoon ratkaista; kysyn rakkaudeltasi, mi syyttömän vain saattaa onnellistaa ja kääntyy siitä, jok' on syyllinen. Rakastaa voitko minua, jos jään? Jos sanot, että voit, niin olen teidän.