— Oh, niin pitkälle emme ole vielä tulleet, sanoin minä.
— Mitä ei olla, voidaan tulla, sanoi hän, samalla istuen mukavasti vanhaan nojatuoliin ja ojentaen säärensä. — Maltas, jahka nyt kerron koko jutun. Kun kävelin tietä eteenpäin, tulla tepsutteli hän takaani, ja minä asetuin häntä katselemaan, sillä hän talutti pientä poikaa kädestä. Tupsua en voinut nähdä koska se riippui hänen selkäpuolellaan.
— On kuin näkisin sinut, — sanoin minä, — kuinka töllistelit töllistelemistäsi, jotta silmäsi olivat maalle muljahtamaisillaan.
— Kun minun tulee jotakin katsoa, on tapani pitää silmäni auki, sanoi eno. — Mutta hän painoi silmänsä maahan, juuri niin kuin tekee, kun laskee sängynuutimensa alas, voin ajatella. Ja kun hän oli mennyt ohitseni, näin myös tupsun.
— No, kyllä sinä olet tainnut mulkoilla häntä oikein aika tavalla, sanoin minä.
— Niin tein, vastasi hän. Mutta nyt tulee itse juttu.
— No, mitä pidit hänestä? kysyin minä.
— Onhan hänellä kyllä hyvät puolensa, poikani: ensiksikään ei hän ollut kokonaan päähupussa korujen sisällä, ja toiseksi ei hän lakaissut katua hameillaan, ja nämä kaksi hyvettä merkitsevät enemmän kuin tavallisesti luullaan. Sillä kenellä on paljo pään ulkopuolella, hänellä on tavallisesti vähän päässä pidettävää, ja niillä, joilla ovat pitkät hameet, ovat enimmäkseen huonot jalat tai, mikä on vielä pahempaa, huonot kengät. Poikani, kun on kysymys naisväestä ja hevosista, on ensin tarkastettava jalkoja, sillä jos kävelimet ovat asianomaisessa kunnossa, jalkojen asento hyvä ja kengät puhtaat, silloin voit uskoa niiden omistajan ahkeruuteen, säällisyyteen ja puhtauteen.
— Luulet siis…? alotin minä.
— En luule kerrassaan mitään, keskeytti hän. Annas minun nyt ensin kertoa, mitä vielä tapahtui. Kun hän nyt kulki edelläni myllyä kohden ja minä hänen jälessään, täytyi minun todellakin sanoa itsekseni: tosiaan et näytä oikein sievältä. Keikahuttelet kyllä vähän päätäsi, mutta siitä ei vaaraa. Miksei hän vääntelisi päätään? Onhan hän naisihminen, tietääkseni. Mutta ajattelin edelleen — puhuminen? Se on sentään pääasia. Voithan puuttua viattomaan pikkupakinaan hänen kanssaan. No niin, kun hän kääntyi takaisin, asetuin selkä puuta vasten ja olin puuhailevinani tupakkavehkeineni, ja kun hän oli tullut minusta noin viiden askeleen päähän, vetäisin tulukset taskustani ja tempasin niiden mukana kasan kolikoita — ymmärrätkö, poikani? Kaikki tapahtui aivan tahallaan! — Ja niin minun groschenini kierivät pitkin jäätynyttä polkua. Nyt kumarruin maahan ja puhkuin kerrassaan kauheasti, ikäänkuin minun olisi ollut tulimaisen vaikea saada ne maasta ylös, ja kun hän näki tämän, käski hän aivan oikein pikku pojan auttamaan minua poiminnassa, ja hän itsekin auttoi, ja näetkös, sitä juuri odotinkin. Minä kiitin ja me jouduimme juttusille keskenämme ja kulimme yhtä matkaa kaupungin portille.