— No, mistä te puhuitte?
— Oh, emme juuri mistään erityisesti. Sanoin, että olin sinun enosi ja kysyin, eikö hän sinua tuntenut, sillä sinunkin oli tapana kävellä täällä joka päivä, johon hän vastasi, että "hänellä ei ollut sitä iloa". — Hän sanoi todellakin "iloa", näetkös. Sitte kysyin, eikö hän ollut nähnyt täällä nuorta miestä, jolla oli keltaisenharmaa hattu ja keltaisenharmaa päällystakki ja keltaisenharmaa tukka ja keltaisenharmaat housut. Ei, sanoi hän, mutta hän oli nähnyt vanhemman herran sellaisessa puvussa. — No, sanoin minä, se vanhempi herra on juuri sama nuori mies, josta puhuin, toisin sanoen juuri sinä. Silloin teki pieni pojannulikka hypähdyksen ja huusi: "Täti, se on sama herra, josta sinä aina sanot, että hän muistuttaa kahviin pistettyä rinkeliä". Silloin tulivat tytön kasvot tulipunaiseksi, ja minä nauroin täyttä kurkkua ja sanoin, että se olit juuri sinä.
Minäkin tulin nyt yhtä punaiseksi — sillä tuo lörpötys ei voinut olla minua harmittamatta ja sanoin enolle:
— Jos tahdoit ainoastaan tehdä siskosipojan naurettavaksi ihmisten silmissä, olisit kernaasti saanut pysyä kotona.
— No, niinpä tosiaankin olisin voinut, mutta tahdoinkin jotakin aivan toista, tahdoin näet mielelläni tietää, tahtoiko hän tulla sinulle.
— Älä hitolla! huudahdin minä. — Et suinkaan sinä koskaan ole häneltä sitä suoraan kysynyt?
— Poikani — sanoi eno ja tuprutteli savua suun täydeltä — kun minä puutun asiaan, vien sen myöskin satamaan — mutta hienosti! Kysyin häneltä siis, tiesikö hän, mikä sinä olit miehiäsi? — Ei, sanoi hän, kentiesi tohtori. — Oh, herra varjelkoon, sanoin minä, kuinka hän olisi voinut tulla siksi? — Asianajaja sitte? — Ei sitäkään. — Mutta sitä tai sitä sitte. Ja niin arvaili hän aina raatimieheen ja parturiin saakka, mutta minä pudistelin vain päätäni ja sanoin lopuksi: Ette voi arvata sitä kuitenkaan. Hän ei ole kerrassaan mitään! — Se näytti hänestä olevan hyvin vähän, ja hän arveli sentähden, että sinä kai elit rahoillasi. Niin, sanoin minä, siinä saattoi hän olla oikeassa, siihen oli sinulla nuoruudestasi saakka ollut suurin halu, mutta en juuri voinut sanoa, että olisit siltä tullut mihinkään asemaan elämässä. Nyt olit kuitenkin alkanut ajatella toista säätyä kuin missä olet elänyt. — Mitä sitte? tahtoi hän tietää. — Aviosäätyä, vastasin minä ja kysyin samassa, mitä hän ajatteli siitä asiasta. Olin ennakolta tuuminut itsekseni: jos hän vaalenee tämän kysymyksen kuultuaan, niin ei hän pidä sinusta, jos hän sitävastoin punastuu, niin pitää hän sinusta. Ja aivan oikein hän punastelihe moneen kertaan ja kumartui alas ja sai jotakin puuhattavaa pikku pojan hatun kera, ja kun hän ojensihe jälleen, kääntyi hän puoleksi minuun päin ja niijasi omituisella tavallaan, ja niin oli hän poissa! Kysymystä, jonka omasta puolestani olisin tahtonut hänelle tehdä, en ehtinyt lainkaan saada suustani.
— Joo, se mahtoi kyllä olla hauska kysymys, sen voin arvata, sanoin ja purasin harmissani piipunvarteni hammasluun poikki.
— Ei lainkaan, sanoi eno. — Ajattelin vain kysyä häneltä, osasiko hän oikein hyvin keittää kalaa, sillä silloin muuttaisin teidän luoksenne.
Ja samalla tämä vanha poika näytti niin tärkeältä ja vakavalta kuin minun kosimiseni olisi koskenut häntä enemmän kuin minua itseäni.