Mutta oli tuleva vieläkin hullumpaa. Lähimpinä päivinä, kun minä aloin voida lynkata hieman ympärinsä, en mielelläni mennyt myllylle päin, koska minusta oli hieman ilkeää näyttäytyä hänelle.
— Sinun on mentävä kerrankin jäälle, — ajattelin, — ja katseltava luistelijoita ja kelkkoja.
Sanottu ja tehty!
Tultuani lähelle kojua, jossa tarjoiltiin olutta ja viinaa ja punssia ja kylmää totia, suuntasin kulkuni sinne ja ennätin juuri näkemään, kuinka eno Mathias panee kahdeksan groschenin rahan tiskille ja pyytää neljällä groschenilla leivoksia ja neljällä punssia. Tuo näytti minusta hieman omituiselta, koska tiesin, että hän mieluummin joi kylmää totia kuin punssia, ja mitä leivoksiin tuli, ei hän koskaan maistanut sellaisia.
— Mitä tämä merkitsee? ajattelin. Mutta kentiesi hän tahtoo kestitä lapsia.
Eikös mitä! Huomaamatta minua, meni hän leivosvuorineen ja täysine punssipulloineen suoraapäätä eräälle kelkalle, jossa istui naishenkilö viheriä harso silmillään, ja siellä alkoi hän kumarrella, jotta ruumis aivan aaltoili, ja raapia jaloillaan jäätä, jotta pelkäsin vanhan kunnon miehen menettävän tasapainonsa. Olin juuri juoksemaisillani luo ja tarttumaisillani hänen kainaloihinsa pitääkseni häntä pystyssä, kun nainen samassa heitti harson syrjään — ja mitä saankaan nähdä? Joo, kalliin aarteeni, suloisen silmänruokani!
Seisoin päästäni pyörällä kuin olisin saanut navakan korvatillin molemmille puolille.
— Helkkarin tuhattulimainen — ajattelin — nyt ukko menee ja tärvelee koko kosintahommani.
Ja päätä pahkaa hölkkäsin minä kotiin, niin suutuksissani kuin ihminen ikinä voi olla.
Istuessani kotona ajatellen itsekseni, aukeni ovi ja eno kömpi sisään.