— Hyvää iltaa! sanoi hän. Miksi istut pimeässä? Tee tulta hitolla!
Ensi kerran elämässäni jätin vastaamatta enoni tervehdykseen. Nousin ainoastaan ja tein tulta ja näytin niin happamelta kuin suolattu silli, joka on neljätoista päivää maannut etikassa.
— Mikä sinua vaivaa? kysyi hän.
— Ei mikään! vastasin ynseästi, mutta sitte ajattelin, että hän sentään oli lihallinen enoni, ja sentähden lisäsin: en voi oikein hyvin.
— Mutta minä voin, sanoi hän ja näytti niin hilpeältä kuin vanha aasi, joka neljätoista päivää on seissyt tallissa ja syönyt pelkkiä kauroja. — Olen jälleen puhutellut häntä.
— Kernaasti minusta nähden, mumisin minä.
— Kuinka minun on se ymmärrettävä? sanoi hän ja näytti sangen juhlalliselta.
— Unelma on mennyt kuten unelma ainakin, sanoin.
— Kuinka! Etkö tahdo? kysyi hän, laski molemmat kätensä nojatuolin selustalle, pisti niiden ylitse nenänsä etunojaan ja tähysteli minua terävästi. — Ja minä kun olen alustanut asiaa niin hienosti! Minusta tosiaankin olisi sääli, jos siitä ei tulisi mitään. — Mitä? Etkö siis tahdo?
— Ei, eno, minä en tahdo. Luuletko sinä, että minä jätän kerman sinun kuorittavaksesi ja itse tyydyn pelkkään piimään? Ei, kiitos kaunis! Siitä ovat kaikki yhtä mieltä — näetkös: Amalia Schoffe, omaa sukua Weise, ja Elise von Hohenhausen, omaa sukua von Ochs, ja kaikki muut, jotka ovat kirjottaneet tällaisista asioista — että kauneinta koko avioliitossa on rakastavaisten seurustelu ennen häitä, ja tämän seurustelun viet sinä minulta, ja minä saan vain seistä katsellen, kun sinä kestitset morsiantani punssilla ja leivoksilla.