Eno sieppaa käsiinsä rouva Schoffen, omaa sukua Weise, ja rouva Hohenhausenin, heittää ne sohvannurkkaan, asettuu eteeni ja sanoo:
— Kysyn sinulta viimeisen kerran: tahdotko naida tytön vai etkö tahdo?
— En! vastasin minä.
— No — sanoi hän ja katsoi minuun kauvan niin juhlallisen näköisenä kuin olisi äsken tehnyt testamenttinsa ja nyt aikonut vain panna nimensä alle — no, en tahdo, että tyttö joutuu kärsimään minun vaikutuksestani. Otan hänet itse.
Ja niine hyvineen marssi hän ylpeästi ulos ovesta.
Joo, sepäs vasta olikin ihana hanke!
Seisoin aluksi aivan ällistyneenä, mutta sitte heittäysin sohvannurkkaan rouva Schoffen päälle ja aloin nauraa oikein hartiavoimalla.
Enoni, joka oli runsaasti kaksikymmentä vuotta vanhempi minua, luuli olevansa jotakin, johon minulla ei ollut ryhtiä.
Tahdoin nauraa uudelleen, mutta se ei ottanut luonnistuakseen, sillä sydämeni oli aika lailla hämmentynyt.
Vaikka minä pinnistinkin suupieleni mitä leveimpään irvistykseen, katkesi nauru puolitiehen, ja kun näin itseni peilissä ja näytin tyhmimmän näköiseltä maailmassa, hypähdin pystyyn ja kulin pitkin askelin huoneessa edestakaisin, löin nyrkkini pöytään ja puuskahdin itsekseni: