Heitin vielä katseen ympäri huonettani ajatellen:
— Tällaiselta ei täällä enää kauvan näytä. Sen jälkeen tirkistelin vanhoihin tohveleihini, jotka olivat vuoteen edessä ja sanoin:
— Niin, tekin kummastutte, jos se onnistuu ja jos ennen pitkää pari pieniä sieviä tohveleita tulee tänne vieraisille.
Astuskelin nyt katua eteenpäin ja kulin eno Mathiaksen asunnon ohitse, jolloin ajattelin:
— Ensin sovinto koko maailman kanssa, kun sinulla on sellainen taival tehtävänä!
Sillä minun mielestäni tuntui kuin olisin lähtenyt viimeiselle taipaleelleni. Koputin ovelle ja astuin sisään.
Olen kyllä nähnyt paljo elämäni päivinä: olen nähnyt miehen, joka söi tulta, toisen, joka söi tappuroita ja veti ne takaisin kurkustaan kauniina silkkinauhana, mutta koskaan en ole seissyt niin hölmistyneenä kuin sinä hetkenä, jona samaisena päivänä seisoin vastatusten eno Mathiaksen kanssa.
Hän seisoi huoneessaan aivan samoissa pukimissa kuin minäkin, sillä erotuksella vain, että hänen musta hännystakkinsa oli viheriä metsästystakki ja että hänen keltaiset hansikkaansa olivat hirven nahkasta, kun minun siihen sijaan vuohennahkasta, ja että hänen valkeat viiksensä riippuivat suupieliä myöten alas oikealle ja vasemmalle kuin jääpuraat, kun minun siihen sijaan olivat vaksatut pystyyn taivasta kohden ja vivahtivat kaikenkarvaisiin väreihin.
— Eno! huudahdin minä ja samalla vieri hattuni edelläni huoneeseen.
— Poika! huusi hän vastaan. — Mitä tahdot?