— Mitäs sinä tahdot? vastasin minä.
— Minä tahdon, mitä sinä et tahdo, sanoi hän.
— Kyllähän minä tahdon, sanoin minä. — Olenhan tullut tänne näissä pukimissani sanoakseni sinulle, että olen nyt lujasti päättänyt ja pyytääkseni sinua jäämään rakkaaksi, vanhaksi enokseni.
— Soo! sanoi hän ja istuutui nojatuoliinsa, terävästi tähystellen minua. — Silloin tahdon sanoa sinulle, että aijoin tulla juuri luoksesi näissä pukimissani pelotellakseni sinua. Tunnen moiset asiat sotilasajoiltani. Pieni pelästys tempaa ihmisen pystyyn, sillä näetkös, silloin on häpeä mukana leikissä. Ja sen tahdon sanoa sinulle, poikani — lisäsi hän nousten ja laskien kätensä käsivarrelleni, — en millään muotoa tahdo olla sinun tielläsi. Tyttö on kuin luotu sinulle, ja hän on hyvä tyttö. Ja samalla hän kouristi käsivarttani vanhalla leveällä kourallaan, ja minä ajattelin: Jos hän on sellainen, niin on hän enemmän kuin hyvä.
Eno meni nyt ja kaatoi lasiin vanhaa hyvää portviiniään.
— Tule tänne, poika — sanoi hän — ja ota pieni vahvistustippa! — Kuinka olet tuuminut alkaa?
— Niin — sanoin minä — jospa vain tietäisin!
— Nosta jalkasi tähän tuolille! sanoi hän.
— Miksi niin? kysyin.
— No, eipä juuri miksikään, sanoi hän ja päästeli housunlahkeideni kantanauhat napeistaan. — Sinun on luonnollisesti alettava lankeamalla polvillesi, ja silloin nämä saattaisivat joutua kireälle.