— Sepä olisikin kaunis alku! sanoin minä.
— Mikä kuuluu asiaan, täytyy tehdä, sanoi hän. — Itse en ole koskaan koettanut tätä asiaa, mutta olen nähnyt sen kuvattuna. Mutta mitä olet aikonut sanoa? Odotas, niin tahdon sinua auttaa jälille.
Ja nyt avasi hän kiireimmittäin kaapinlaatikon, jossa säilytti vanhoja muistojaan.
Oikein! Nyt tuli sukukirja esiin! Se tapahtui ani harvoin, ja silloinkin vain iltaisin, kun kaikki oli hiljaista ja tyyntä.
Silloin pukeutui hän puhtaaseen kaulukseen ja parhaaseen pukuunsa, asetti parin kynttilöitä pöydälle, käänsi lehden toisensa jälkeen syvissä ajatuksissaan, luki kaikki värssyt ja piti kuolleiden luettelon järjestyksessä mustilla risteillä.
Seuraavana aamuna oli hän aina sangen alakuloisella tuulella, ja viime kerralla tuli hän luokseni ja sanoi:
— Tietääkseni on enää yksi ainoa elossa, nimittäin Kristian Bünger, vanhan räätäli Büngerin poika, hänen, joka asui vanhempaini taion vastapäätä. Hän lienee tullikirjurina Parchimissa, ja jos elän ja tervennä olen, menen häntä tervehtimään ensi kesänä.
— Kas tässä, sanoi hän pantuaan sukukirjan pöydälle, istu tähän ja etsi joku värssy, ja lue se sitte muistiisi! Siinä on monta, joilla voisit rukoilla itse taivaallista isäämmekin. Silloin kyllä löytynee sellainenkin, joka sopii parhaimmalle tytölle maailmassa.
— Eno, sanoin sukukirjaa selaillen, nyt tiedän mitä teen. Puhun mitä tunnen sydämessäni, ja tänään sydämeni tuntuu kerrassaan ihmeelliseltä.
— No, sitäpä kelpaa kuulla, poikani, sanoi eno, ja kentiesi onkin siten paras. Mutta lähde nyt! — Seis! huusi hän, kun minä käännyin mennäkseni. — Rintapaidan nauhahan riippuu puolta kyynärää pitkältä selkää alaspäin. Kas niin, mene nyt herran nimeen! sanoi hän antaen minulle siunauksensa ja pistäen nauhan kaulahuivin alle.