Jollen näistä syistä mennyt klubiin, olivat Bütowin eukolla omat piparkakkunsa valmiina, joista hän antoi minulle silmiä ja korvia myöten: pitikö sen ja sen olla niin vai pitikö sen olla niin? Eihän hän voinut tietää, kuinka minä muka nyt tahdoin kaiken olemaan, sillä vaikka hän olikin vanha mummo ja oli palvellut niin monta herraa elinpäivinään, niin ei hän ollut kauvaa palvellut ketään, joka kuului sulhassäätyyn. Minun olisi kuitenkin oltava kärsivällinen häntä kohtaan, sillä tulisihan kaikki pian olemaan toisin j.n.e., j.n.e. Ja mitä tuli pesuun ja puhtauteen, myönsi hän minun olevan aivan oikeassa siinä, ettei se ollut läheskään riittävän hyvää minun morsiamelleni, sillä mikäli hän oli kuullut, oli morsiantani kasvatettu aivan kuin prinsessaa eikä tämä ollut koskaan pistänyt sormiaan kylmään veteen, mutta hänen silmänsä olivat liian vanhat voidakseen keksiä jokaista tomuhiukkasta takissani. Ja jos morsiameni tahtoi käydä luonani, niin olihan se hänen oikeutensa — hänellä, Bütowin eukolla, ei ollut mitään sitä vastaan — eikä hänen tarvinnut kaatua hämähäkinverkkoihin katossa eikä tomukasoihin piirongin päällä eikä hänen tarvinnut taittaa jalkojaankaan siihen pieneen yksityiseen rikkaläjään, jonka hän mukavuutensa vuoksi oli lakaissut huoneen nurkkaan. Ja jos tahdoin tulta uuniin iltaisin, niin saatoinhan sanoa sen — eihän hän voinut sitä muuten tietää — ja ennen olin aina mennyt klubiin, miksi en tehnyt nyt samoin?
Nyt istuutui hän lattialle uunin eteen ja puhalsi puhaltamistaan, ja hiilet hohtivat hänen paksuille puhalluspalkeilleen, ja minä ajattelin itsekseni:
— Jumala antakoon minulle syntini aneeksi! Tiedän sangen hyvin, että hän on minun rouva Bütowini ja kristillinen kankurinleski, mutta mistä sitte tulee, että minun alituiseen täytyy ajatella niitä korkeita herrasväkiä, jotka asuvat syvällä, syvällä allamme, paikassa, jossa sanotaan olevan aivan hirvittävän kuuma? Ja miksi tulen aina, kun näen hänen puhaltavan noinikään, ajatelleeksi, että kentiesi tuossa samassa paikassa istuu kerran olento, joka puhaltaa puhaltamistaan samalla tavoin, puhaltaakseen hieman lämpöä aviolliseen onneeni?
Tästä voi jokainen nähdä, etteivät kaikki arveluttavuuteni vielä olleet voitetut. Mutta se oli tuleva vieläkin pahemmaksi, kun eräänä päivänä iltapuoleen palasin takaisin morsiameni luota.
Kun nimittäin kävelin katua eteenpäin, kuulin jo kaukaa kauheaa melua. Ihmiset pilkistelivät ulos ikkunoistaan ja erään porttikäytävän edustalle oli kerääntynyt väkijoukko, joka seisoi eteiseen tirkistellen.
Juuri kun minun piti mennä portin ohitse, pomppiloi turkkuri Obst portista ulos kuin mikäkin biljardipallo, joka on kimmahtanut vallin ylitse, ja istuttaa leveät istuinlihaksensa keskelle katuojaa.
— Kuinka on laita, naapuri? kysyy ukko Grün.
Niin, sanokoon ken voi, vastaa turkkuri. Vaimoni heitti minut kadulle.
— Miksi niin? kysyy toinen.
— Joo, sen kyllä sanon sinulle, naapuri, sanoo turkkuri kömpien katuojasta pystyyn. — Vaimoni tahtoo, mitä minä tahdon, ja sitä minä en tahdo.