— Oh — sanoi hän — pistipähän vain päähäni.
— Siinä tapauksessa tahdon sanoa sinulle, sanoin jokseenkin tuikealla äänellä, että marraskuun 7 päivänä täytin neljäkymmentäyksi vuotta.
— Vai niin — sanoi hän — olet siis yli neljänkymmenen.
— Niin, onko sulla mitään muistutettavaa sitä vastaan?
— Ei, kernaasti minusta nähden! Tulin vain ajatelleeksi vanhaa sananpartta: ken ei kaksikymmenvuotiaana ole kaunis, kolmikymmenvuotiaana väkevä, neljänkymmenvuotiaana viisas ja viisikymmenvuotiaana rikas — se ei konsaan kelpaa mihinkään maailmassa. Ja sinä et näytä ehtineen kovinkaan pitkälle viisaudessa nelinekymmenine vuosinesi.
— Eno Mathias! huudahdin minä ja ojentausin suoraksi. Ken minua pitää tuhmana, hän pettyy perinpohjin.
Mutta nyt juuri mahdoin näyttää sangen tuhmalta, sillä eno nauroi ja sanoi:
— Etkö kuitenkaan osaa juttuani ottaa opiksesi! — Kuules, poikani, sehän on vain vertaus. Mitä seppä teki huiville, vaasille ja kammalle, se ei sovi sinulle. Sinun on luonnollisesti keksittävä jotakin muuta. Uskallatko vielä sinun iälläsi tehdä kolme oikein hullua kepposta ennen häitä?
— Hullua kepposta? kysyin minä.
— Niin, vastasi hän.