Aloin nyt kävellä huoneessa edestakaisin, miettien asiaa.
Vihdoin pysähdyin hänen eteensä ja sanoin:
— Joo. Luulen kyllä, että voisin miettiä kokoon muutaman.
— Tee se sitte!
— Mutta luuletko, että silloin voin olla varma pääsystäni herraksi talossa?
— Kyllä, siitä olen aivan varma, poikani. — Mutta muista, hulluja kepposia, ei ilkeitä. Näetkös, jos hän silloin alkaa riidellä, silloin on sinun langettava hänen kaulaansa ja suudeltava häntä kelpolailla ja sanottava:
— Hiljaa! Hiljaa! Älä huoli siitä, vaan ainoastaan siitä sydämestä, joka kuuluu sinulle ja on iätkaiket sykkivä sinulle.
— Ja sitte, — lisäsi hän pienen äänettömyyden jälkeen, — voit kernaasti tehdä tuon pienen polvistumisen, sillä sano mitä tahdot, niin se kuitenkin kuuluu asiaan.
Otin nyt lähemmin harkitakseni asian ja tuumin vihdoin itsekseni:
— Kun enosi kerran neuvoo sinua, on sinun kai tehtävä hänen mielikseen noihin kepposiin nähden.