Ja minä teinkin ne aivan oikein.
Voisin kertoa ne kujeet, joihin ryhdyin, mutta varon sitä tekemästä. Onnettomuus ei tule kello kaulassa, ja kertomus saattaisi joutua vaimoni käsiin, ja jos hän silloin pääsee perille, että häntä on vedetty nenästä, voisi hän sanoa:
— Seis tykkänään! Se peli ei vetele. Nyt olet hutiloinut kortteinesi, ukkoseni. Nyt sekotan ne minä. — Kas niin, nyt olen minä etukädessä, ja nyt pelaan minä. Tunnusta tätä ja tätä! Noin, nyt saadaan nähdä, kuka voittaa.
Mutta monta kertaa, kun hän nyt vaimonani hyörii ja puuhailee kotona ja aina ystävällisesti myöntyy minun tahtooni, ajattelen minä itsekseni:
— Sinun pitäisi hävetä, kun olet kehdannut menetellä niin viekkaasti!
Ja äskettäin sanoin enolleni;
— Tiedätkös mitä? Minulla on hyvä halu puhua kaikki tyyni hänelle.
— Oletko hullu, poika? puuskahti eno. Jokaisen kunnon miehen täytyy silloin tällöin keksiä joku kepponen tai sanoa jotakin hauskaa, mutta hän ei saa itse kertoa niistä kenellekään, sillä silloin menettävät ne molemmat voimansa. Elätte onnellisina ja sillä hyvä!
— Niin — vastasin minä — niin sinä sanot. Mutta minusta tuntuu usein, että voisimme elää vieläkin onnellisempina, jos hänellä olisi valta.
— Poikani, sanoi eno ja pani kätensä olalleni, — kaikki onni, mikä on mahdollinen saavuttaa täällä maailmassa, ei ole koskaan tullut yhden ainoan ihmisen osalle. Tyydy siihen, mitä olet saanut. — Ja koska puhumme aviosäädystä, niin tunsitko vanhaa Jockum Smittiä? Tarkotan vanhaa Jockum Smittiä ja hänen vaimoaan, jotka molemmat elivät 80 vuoden vanhoiksi ja lopuksi haudattiin yhdessä samana kauniina sunnuntaiaamuna. — No, hän sanoi minulle kerran — sillä minä en itse ymmärrä niitä asioita — "Herra vääpeli", sanoi hän, "aviosääty on omenapuu. Sen oksilla voi istua ja poimia omenia, mutta kauneimmat ja punaisimmat omenat riippuvat latvassa, ja niitä ei voi kukaan ylettää, sillä siihen on ihminen liian lyhyt. Jos nyt joku on niin varomaton, että tahtoo keinolla millä tahansa saada nämä kauniit omenat käsiinsä, sieppaa hän seipään ja kopistelee ne maahan, mutta kolhii ne samalla piloille. Ja ne oksat, joissa parhaita omenia kasvaa, tärveltyvät samalla iskulla. Järkevä mies antaa niiden siihen sijaan täydessä rauhassa istua oksissaan ja odottaa syksymyöhään, jolloin ne itsestään putoilevat hänen syliinsä, ja silloin ne sitäpaitsi maistuvat kaikkein maukkaimmilta. — Ja sentähden, poikani, lisäsi ukko ja hänen kasvoilleen levisi samalla sangen vilpitön ilme — älä ennen aikaansa kopistele omenia puusta, vaan odota syksyyn — sinun syksysi ei ole kaukanakaan — ja kun silloin jätät vaimollesi viimeisen parhaan omenasi, kerro hänelle silloin kepposesi ennen häitä — silloin saat nähdä, että hän nauraa niille oikein makeasti."