Mutta juuri kun hän meni portista minun kaniinini kera ja minä seisoin pihalla katsellen tyhjäksi puhallettuja kananmuniani ja kynttiläsaksien puolikasta, sain minä äkkiarvaamatta molemmat korvapuustini, ja kun katsoin taakseni, näin enoni, Mathias-enon, joka oli istunut omenapuun takana ja kuullut koko kaupanteon.
Mathias-eno oli vanha sotilas ja hänellä oli aina omat omituiset aatteensa. Muunmuassa hän aina ensin löi ja vasta jälestäpäin sanoi, miksi hän löi.
Hän oli ollut Unkarissa ja Puolassa ja osasi kertoa monia juttuja, mutta pahinta hänen jutuissaan oli, että niissä aina piili joku opetus, ja kun hän tuli siihen, niin silloin useinkin läiskähti uudelleen, jotta se paremmin säilyisi muistissamme.
Kun minä olin saanut korvapuustini, istuutui Mathias-eno penkille omenapuun juurelle ja sanoi:
— Poika, tiedätkös, miksi sait tämän muistiaisen?
— En, eno — vastasin minä — ethän ole vielä kertonut mitään tarinaa.
— Se tulee luonnollisesti jälkeenpäin — sanoi hän. — Muistiaisen sait vaihtamisestasi ja viuhtomisestasi, sillä tietääkseni ei isäsi tahdo saada mitään schakkijuutalaista pojastaan. Mutta tule nyt tänne, niin saat kuulla tarinan!
Palvellessani vielä unkarilaisessa ulaaniväessä oli meidän eskadroonassamme ratsumestari, pieni ja pyöreä mies, jolla oli pieni kyttyrä olkapäiden välissä. Hän oli kuin sytytetty ruuti, ja hänellä täytyi aina olla jotakin uutta. Hän oli niin täynnä oikkuja kuin aasi harmaita karvoja, ja jos hän kaatui katukäytävälle, ei hän saanut rauhaa, ennenkuin hän makasi katuojassa, ja jos hänellä tänään oli saappaat, täytyi hänellä huomenna olla puolikengät ja ylihuomenna tohvelit. Pikku herra oli kuitenkin rikas, ja ne tuhmuudet, jotka hänen hanhenaivonsa keksivät, saattoi hänen rahakukkaronsa sangen hyvin kestää, ainakin jonkun aikaa.
Mikä olikaan siis luonnollisempaa kuin että meidän epäluonnollisella pikku ratsumestarillamme aina oli ympärillään parvi nälkäisiä tovereita, jotka tarrasivat häneen kiinni kuin kaartilaisen kannukset ja imivät häntä kuin iilimadot, mutta hänen selkänsä takana nauroivat hänelle kuin lurjukset ainakin?
No, tämän arvoisan veljeskunnan muuan jäsen uskotteli hänelle nyt, että hauskinta koko maailmassa oli istua hyvin suletuissa lasivaunuissa, palvelija edessä ja toinen takana, ja sitte ajella neljällä hevosella maantietä edestakaisin.