Hän tahtoi päätä pahkaa ampua hevosen kuoliaaksi.
Mutta metsästäjä tarttui hänen käsivarteensa ja pyysi häntä säästämään elukkaa. Sehän oli järjetön elukka, tuumi hän, eikä sillä ollut parempaa ymmärrystä.
Ja kun pikku ratsumestarimme kirosi ja vannoi, ettei hän sietänyt nähdä päistärikköä silmiensä edessä, niin vannoi metsästäjä kolmeen kertaan, että hän pääsisi siitä, sillä hän tahtoi ottaa hevosen mukaansa ja antaa siitä metsäkoiransa, ja siihen vaihtokauppaan ratsumestari lopulta suostui.
Niin päätettiin nyt tämäkin kauppa.
Uutuudenhimossaan ja vaihtohalussaan oli ratsumestari siis päässyt jo koiraan saakka. Mutta hän oli menevä vielä pitemmälle.
Pikku ratsumestarimme ymmärsi metsästyksestä jokseenkin yhtä paljo kuin lehmä sunnuntaista, mutta ruskeapilkkuisen koiran tähden tuli hänestä suuri metsämies, hän ryömi jättiläiskokoiseen saapaspariin, ampua paukutteli kaksipiippuisella pyssyllään koko aamun linnan vieressä, ampuipa molemmilla piipuilla hattunsa reunuksenkin lävitse koko eskadroonan edessä, joka nauroi täyttä kurkkua, minkä jälkeen hän, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut, lähti peltopyitä ampumaan.
No, minä olin silloin jo vääpeli ja sellaisena olin kuin eskadroonan äiti. Minun käsissäni olivat rahat ja minä saatoin auttaa herroja etumaksuilla, kun he olivat pulassa, jonka tähden he monta kertaa ottivat minut mukaan metsästysretkille. Minä olin siksi tuhma, että raahustin mukana, vaikken siitä saanut muuta kuin väsyneet jalat.
No, pikku ratsumestarimme ja minä lähdimme sentähden yhteen matkaan, ja siksi viisas minä olin, että aina annoin hänen mennä kolme askelta edeltäpäin, sillä ajattelin noinikään: minun pohkeeni ja mitä niiden yläpuolella on eivät ole samaa maata kuin hänen hatunreunuksensa.
Pikku ratsumestarimme huuteli koiraansa ja vihelteli sille, houkutteli sitä, antoi sille selkään, tempoi sitä korvista ja antoi sen etsiä otuksia ja noutaa saaliin ja temppuili sen kera kaikin ajateltavin tavoin, niin että oikea enkelikin koiraksi olisi lopulta menettänyt kärsivällisyytensä ja ymmärryksensä.
Koiran pää menikin niin sekaisin, että se juoksi, kun sen olisi pitänyt seistä ja seisoi, kun sen olisi pitänyt juosta, ja ratsumestari ampui alinomaa ohitse, milloin oikealle, milloin vasemmalle, ja koira sai aina syyn niskoilleen. Lopulta suuttui pikku Nimrodimme niin silmittömästi, että hän tahtoi ampua koiran, kuten ennen oli tahtonut ampua hevosen.