Niin tapahtui.
Mutta mitä sitte tapahtui lähimpinä neljänätoista päivänä, siitä ei minulla ole aavistustakaan.
Makasin raskaassa unessa. Koko huoneeni oli olevinaan täynnä joulukuusia, jotka paloivat ja loistivat, ja jokaisessa niistä riippui Aatami ja Eva ja koko paratiisi, ja kun menin niiden luo ja tahdoin sivaltaa ne sen kattilaan, oli minulla ainoastaan rikkinäinen saapas kädessäni, ja Kristian ja Kalle seisoivat minun ja komean kuusen välillä ja puhalsivat ja tuuttasivat ja toitottivat, jotta kallossani kitisi ja vinkui vain, ja tuhannet kynttilät tanssivat silmissäni, ja kun minä huusin: Antakaa minun olla! Antakaa minun olla! Annan taasen työtä isällenne, ja ojensin käteni tavottaakseni kaunista piparkakku-ukkoa, silloin vetivät he minut takaisin ja tuuttasivat ja toitottivat korviini:
— Suutaroida, suutaroida, kell' on aikaa suutaroida? Vanha poika, ei oo sillä sijaa kuusen ympärillä.
Silloin alkoi vanha punaiseksi silattu malja, joka oli päänaluseni vieressä, nauraa koko leveällä, kiiltävällä naamallaan, ja koko huone oli täpötäynnä rikkinäisiä saappaita, jotka irvistelivät minua kohden, ja suutari Linsen sieppaili niitä kiinni yhden toisensa jälkeen, köytti ne kiinni nuoraan ja ripusti ikkunani eteen uutimien sijaan.
Vuoteeni jalkopäässä seisoi kaksi kuvatusta ja sahasivat puita vuoronperään, yksi sahasi pieniä kahvipuita, toinen kihnutteli tammenkantoa, ja kun kahvipuita sahattiin, hyppeli Bütowin eukon yömyssy ylös ja alas silmieni edessä, ja kun tammenkannon kera touhuttiin, oli minusta suuri hyötymansikka pilkottavinaan viheriästä turpeesta, mutta kun katsoin tarkemmin, olikin se enoni Mathiaksen punainen nenä, joka pilkotteli viheriästä jalkapussistani.
Eräänä päivänä, kun tammenkannon kera touhuttiin oikein hauskasti, tuntui minusta kuin pääsisin pimeydestä valoon. Tunnustelin, missä olin. Makasin vuoteessa, yölamppu paloi himmeästi, ja nojatuolissa suurten tyynyjen keskellä makasi tosiaankin itse eno Mathias viheriässä jalkapussissani ja kuorsasi kerrassaan kauheasti.
— Eno Mathias! huusin minä. Ensin ei hän kuullut huutoani, mutta vihdoin väänsihe hän pystyyn ja hieroi silmiään.
— Eno Mathias, — toistin minä, — missä on suutari Linsen!
— Poikani, — vastasi eno, sillä hän puhutteli minua yhä "pojaksi", jokseenkin samalla oikeudella kuin naapuri Hamann yhä puhuttelee kaksikymmentalviasta juhtaansa "varsaksi". — Alatko jälleen! Mitä sinulla on suutari Linsenin kera tekemistä. Hän ei tee sinulle mitään, ei niin mitään.