— Eno, — sanoin minä, kun hän jälleen laittautui alottaakseen sahaamisensa, — onko totta vai olenko nähnyt vain unta, ettei vanhoilla pojilla ole mitään sijaa joulukuusen ympärillä?
— Tuhmuuksia! murisi ukko. — Makaa vain hiljaa!
— Minun on siis täytynyt olla sangen sairas? — kysyin minä.
— Kyllä, Jumala sen tietää, vastasi eno, ryömien esiin jalkapussistani, sytyttäen kynttilän ja valaisten sillä kasvojani. — Mutta enpä totisesti usko, että olet vielä retustanut pahimman ohi, sillä ulkonäkösi, poikaseni, — tässä taputteli hän minua, — ei ole ollenkaan entisensä näköinen. Etkö nyt tosiaan voi nähdä, että olen eno Mathias ja että tämä tässä on minun nenäni eikä mikään hyötymansikka? Ja etkö tästälähin tahtoisi jättää hyötymansikan rauhaan? Sillä, näetkös, viime yönä nipistit nenästäni vallan kauheasti parikin kertaa, kun nukahdin.
Lupasin hänelle, että nyt käyttäytyisin paremmin, sillä olin jälleen selvällä päällä.
Olin niin hellänarka ja runneltu koko ruumiiltani, että voin tuskin liikahtaa, ja milloin avasin silmäni, seisoi Bütowin eukko edessäni toisessa kädessään punaiseksi silattu malja ja toisessa lusikka ja antoi minuun jotakin sairassoppaa, joka oli sitkeää kuin kirjansitojan liisteri ja maistui aivan samanlaiselle, ja samalla mummo hoputti:
— Syökää! Syökää! — Jollette syö, ette parane.
Ja näin sanoessaan katsoi mummo niin myötätuntoisesti liisterimaljaansa, että minun täytyi särpiä sen sisältö, tahdoinpa tai en.
Kaikki päättyy kerran, paitsi makkara, joka päättyy molempiin päihinsä. Nousin vihdoin vuoteestani ja istuin nyt tuntikausia jutellen eno Mathiaksen kera.
— Eno, — sanoin kerran, sillä uneni joulukuusesta ja vanhoista pojista istui yhä hievahtamatta kallossani, — eno, meidän olisi oikeastaan pitänyt mennä naimisiin.