— Se on varmaankin upea tytön typykkä, voin mä uskoa, sanoi hän juonikkaasti silmää vilkuttaen.
— Oh, eipä juuri!
— Hän kai on jo aikoja sitte asevelvollisuusijän ohitse? kysäsi hän ja vilkutti uudelleen.
— Ei, ei suinkaan, vastasin minä. — Mutta voithan kyllä tarkastella häntä itsekin. Hän kävelee aina iltapäivällä tuossa kolmen neljän korvilla kaupunginportin edustalla ylöspäin myllyä kohden, ja et juuri voi helposti erehtyä, sillä hän on kaunein kaikista niistä, joilla on tapana olla siellä huvikävelyillä.
— Tietysti! sanoi eno.
— Ja sitte on hänellä pieni tupsu kapassaan ja hän taluttaa pientä poikasta kädestä, lisäsin minä.
— Aiotko sitte saada pojan päällisiksi? kysyi eno.
— Oh, mitä voitkaan lörpötellä! puuskahdin. — Sehän on hänen sisarenpoikansa.
— Ooho! — Älähän nyt kiivastu! Kuinka minä voisin sen tietää? Voisihan hän olla leskikin, tietääkseni. Tahdon siis häntä hieman tarkastella, kuten sanottu.
Ja niin lähti hän.