Kuulunee asiaan että tanssiaisissa rakastutaan, ellei entuudestaan jo ole rakastunut. Minä en ollut entuudesta ja sentähden rakastuin nyt.

Rakastunut — onko silloin joku henkilö toisia kauniimpi — puheleeko hänen kanssaan silloin asioista mielukkaimmin kuin toisten kanssa — ikävöikö häntä — ajatteleeko vaan yksin häntä?

Unelmissa ja haaveiluissani olen usein ollut rakastunut, kaihonnut ja haaveillut, mutta ihailuni esine on ollut jokin epämääräinen olento — joku tuntematoin. Todellisuudessa en koskaan ole rakastanut.

Tanssiaisissa tuli luokseni hyvännäköinen mies. Pyysi tuon tuostakin minua kanssaan tanssimaan ja puheli niin kauniisti etten elämässäni ole sellaista puhetta kuullut. Sitä ennen olen häntä pari kertaa tavannut kadulla ja vaihtanut jonkun sanan, vaan sen suurempaa vetovoimaa en häneen ole tuntenut.

Mutta eilen oli hän tavallista kauniimpi ja minusta oli ihanaa liidellä hänen käsivarrellaan. Me joimme viiniä, puhelimme ja nauroimme ja unohdimme koko muun maailman.

En ole enää sama kuin ennen. Olen hurmautunut, hämilläni, hajamielinen ja epäjohdonmukainen.

On kuin koko maailma olisi muuttunut, vaan siksi että hän on tanssinut kanssani sanonut minua kauniiksi ja koetellut anastaa minulta suudelman, jota ei kumminkaan saanut. Hän ehdoitteli että yhtyisimme aamulla vanhalla vallilla ja siihen suostuin.

Miksi en kieltänyt, miksi en herennyt kuuroksi, etten olisi kuullut hänen kaunista lumoavaa puhettaan?

Pääni on täynnä romaanielämää, mielessäni kummittelee tulisia rakkauden sanoja.

Nytkö saapuu elämä? Tämäkö on rakkautta?