Lähtiessäni hänen luotaan käsitin miksi hän oli ollut niin kummallinen viime aikoina. — —
Hän puhui siitä istuissamme sohvalla, kuiskasi hiljaa korvaani, mutta minä tiesin sen jo hänen sanomattaankin. Huone — huoneen tuoksu — hänen hyväilynsä — silmänsä kaikki ne siitä puhuivat. Käsitän kumminkin enemmän kuin mitä hän luulee, mitä itsekään tiesin. Rakkaus on vähässä ajassa opettanut minulle kaiken.
En tahdo niinkuin hän. Näen yhtä ja toista ja kirjani kertovat hehkuvasti — vapaudesta ja rakkaudesta — ja rakkauden onnesta, mutta sittenkään en tahdo.
Olen iloinnut suhteestamme — siinä oli sentään paljon kaunista — se oli hienoa, sillä se ei ollut julkista eikä luvatonta. Iloisesti ja hiljaisesti ilman mitään kahleita pidimme toisistamme. Nautin elämästä enkä toivonut mitään muuta. — Paavo, miksi herätät minussa nyt sellaisia ajatuksia — miksi häiritset rauhaani — teet väärin minua kohtaan. Et käsitä sitä pahaa nyt kun tunteesi ovat niin kiihkeät. Onko siinä jotain pahaa? Miksi et tyydy siihen mitä sinulla on? Eikö hellyyteni merkitse sinulle mitään? Yhä vaan vaadit enemmän. Tulisitko onnelliseksi, jos suostuisin — jos saisit hallita ja vallita minua täydellisesti? Sanot tulevasi. Onko se myöskin totta?
Päätäni pakottaa, minulla on kuumetta eikä ole rauhaisaa nurkkaa, missä lempeän, tyynnyttävän sanan saisi kuulla. Olen niin yksin — enkä ikinä ole sitä tuntenut näin syvästi kuin nyt.
Huhtik. 1 p.
Tänään hän kirjoitti pitkän kirjeen. Kummallista on lukea rakkauden kirjettä. Hän on kirjoittanut sen minulle — minulle lähettää hän kaikki nuo rakkautta hehkuvat sanat.
Eilen tein päätöksen — lopetan välimme — jätän hänet, palaan takasin entiseen yksitoikkoisuuteen. — Tänään en sitä voi. Rakkaani, ole ystävällinen minulle, tahdon jäädä luoksesi. Hän kirjoittaa, että elämä muuttuu suloisen ihanaksi, jos vaan todella antaudumme toisillemme. Ei typerän ulkonaisesti, eikä muodollisten siteiden painostamana, vaan koko rakkautemme voimalla ihanassa salaperäisyydessä. "Kahleita olen aina kammonut", hän kirjoittaa, "enkä koskaan aijo olla uskollinen sille naiselle, joka maailman silmissä on morsiameni. Ainoastaan rakkaus yhdistää meidät, minä rakastan sinua, olen sinulle hyvä ja huolehdin kohtalostasi paremmin kuin ikinä kukaan laillinen puoliso." Näin hän kirjoittaa ja minun täytyy häntä uskoa. Onhan muitakin siteitä kuin papin ja yhteiskunnan-siteet, joita mies kunnioittaa. Eikä suinkaan laki yksin anna oikeutta elämän iloon.
Rakas, anna minulle elämä ja autuus, olen niitä niin syvästi kaivannut.
Huhtik. 6 p.