Hän ei rakasta minua, vaan naista minussa — tahi ylimalkaan naista — miten olenkaan viime aikoina viisastunut!
Mitä merkitsen hänelle, jolle kaikkeni olen antanut? Olen hänen rakastajattarensa — ainoastaan hänen rakastajattarensa.
Ajatuksistani, mielipiteiltäni, iloistani ja suruistani ei hän vähääkään välitä.
Enin välittää hän itsestään — omasta kauniista, komeasta olennostaan. Päivä päivältä huomaan enemmän ja enemmän miten kyllästyttäväksi suhteemme käy, enkä kumminkaan voi reväistä itseäni irti. Miksi en sitä tee? Siksi vaan että minulla ei ole rohkeutta palata tuohon vanhaan yksitoikkoiseen elämään. Minun täytyy omistaa joku, johon turvaudun — josta pidän — — —.
Uskoin varmasti onneen ennenkuin jouduin Paavon omaksi. Mutta suhteeni häneen ei ollut sitä rikasta, vapaata ja huikaisevan loistavaa, josta olin uneksinut. Ei, se oli niin pientä, kovin mitätöntä ollakseen sen arvoista että sille parhaimpansa uhraisi.
Hän on herättänyt minut haaveiluistani! Ihanat unelmat — suloiset ajatukseni, nyt muserran teidät. Miten paljon olet minulle opettanut, miten erinomaisesti minua kasvattanut. Olen lapsi, Paavo, niinhän — olen suuri lapsi; mutta lapsellisuuteni vuoksi kestinkin sen mikä on aikaihmistä, todellisuutta.
Heinäk. 10 p.
Hän ei laske minua ja minäkin pysyttelen hänessä — kaipaus — väsymys — pelko siitä, mitä tapahtua voi, pidättää minua.
Jos jotain tapahtuisi — —.
Tähän saakka ei se ole mieleeni tullut. Kerran kumminkin kysyin sitä Paavolta, mutta hän vakuutti ettei meille sellaista tapahdu ja herkkäuskoinen kuin olin, rauhoituin kokonaan. Nyt on myöhäistä ruveta sillä päätään vaivaamaan, mutta jos sellaisesta varmuus tulisi, olisiko hän silloin hellä ja auttaisiko minua sen vaikeuden kestämään?