Hyvä on, kiitos uskollisesta ystävyydestä.
Jouluk. 1 p.
Uskoin tuntevani yksinäisyyden, — vaan näin perinpohjin en sitä ennen ole kokenut. Elän kuin erämaassa, niinkuin maanpakolainen asumattomalla seudulla. Ilo ja riemu ovat kadonneet — ja pian sammuu viimeinenki toivon kipinä. Vetelehdin täällä sairaana, väsyneenä ja rumana, hiviöni on tärveltynyt, kasvoni täynnä ruskeita lautumia ja vartaloni — josta ennen niin ylpeilin — on nyt aivan muodoton — — —.
Ajatukseni harhailevat yksinäisyydessä — kaukana elämän loistavasta humusta, jota rakastan ja ikävöin, mutta jota tuskin ennätin oppia tuntemaan, ennenkuin elämänhaluni häpäisi kunniani — saattoi sen melkein kuoleutumaan.
Täällä nyt olen yksin hyljättynä ja rumana, harvat minua muistavat eikä yksikään ystävyydellä. Ja tähän kaikkeen olet sinä, Paavo syypää! Jos olisit täällä, niin musertaisin sinut vihan ja pilkan syleilyyn.
Jouluk. 12 p.
Päivät ovat naurettavan säännölliset, niille täytyy aivan nauraa. Herään myöhään, syön, luen, ompelen ja kävelen — aina vaan yhtä ja samaa. Puhelen hyvin vähän täällä ihmisten kanssa ja olen tyytyväinen jos he jättävät minut rauhaan.
Jouluk. 20 p.
Joulu lähenee. Minulle ei se mitään merkitse. Se on ainoastaan nimi, joka johtaa mieleeni pari lapsuuden muistoa ja Hanna tädin — lahjoja — joulukuusen. — En milloinkaan ole suuresti uskonut jumalaan, ja Hanna tädin kuoltua häipyi viimeinenkin uskoni. Miksi uskoisinkaan! Kaikki uskovaiset, joita elämässä olen kohdannut, olivat ilkeitä ihmisiä. He olivat ulkokullatuita. Hanna tädillä, joka muutoin oli hyvä, oli usko muuttunut vaan tavaksi. Taikauskoa vaan kaikki — usko — toivo — — —.
Uudenvuodenyönä 1894-95.