Maalisk. 20 p.
Olen paljon vanhettunut tällä vähällä ajalla — olen vanhettunut ja laihtunut. Laitakaupungilta olen vuokrannut itselleni pienen huoneen. Se on halpahintainen ja ruma, eikä sinne kauniit ja hienot ajatukset asetu, mutta mitäs siitä, jos ne sinne tulevat, niin suru ja puute ne pian karkoittaa.
Viikon voin vielä huoneessani asua, sillä siihen saakka on vuokra maksettu. Koko rikkauteni on kymmenen kruunua ja ne lähetän huomenna lapseni hoitajille.
Miten ne rahat polttavat, ne loistavat ja välkkyvät, ne ovat ihanat — minä rakastan niitä — saisinhan niillä muutamiksi päiviksi itselleni ruokaa ja lämpöä. — —
Istun täällä tylsistyneenä, haluttomana ja tahdottomana ja kuitenkin aivan lähelläni on elämää ja nautintoa. Kuulen ihmisten huudot ja naurun. — Ottakaa minutkin mukaan — antakaa minun innokkaimpana riehua ja huutaa — yhtyä epäsointuisiin, sorahtaviin säveleihin; sekin olisi parempi kuin että täällä kalpeana ja kiusaantuneena istun, menettäen uskon hyvään ja toivon kaikkeen parempaan!
Maalisk. 25 p.
Minullekin on sattunut seikkailu, mihin se johtaa, en tiedä, tunnen vaan ettei se tähän lopu.
Toissapäivänä se tapahtui. Tavallisuuden mukaan oli huoneessa kylmä ja minä olin nälkiytynyt. En jaksanut istua sisällä — ruumiini ja ajatukseni jähmettyivät kylmästä.
Menin vilkasliikkeisimmille kaduille. Tunsin ääretöntä halua kuluttaa jotenkin aikaani, kiduttaa aistimiani katselemalla iloisia, lämpimästi puettuja, kylläisiä ihmisiä — ja hengittää ravintoloista tulevaa ruuan höyryä; tuo höyryn hengittäminenkö vai nälkäkö lie saattanut minut sairaaksi. Kävelystä olin lämminnyt, vaan kumminkin tunsin pahoinvointia seisattuessani erään puodin akkunata katsomaan. En huomannut valaistuja tavaroita, vaikka katsoa tähystelin jäykillä silmilläni. Päätäni huimasi — akkuna, katu, ihmiset kaikki meni ympäri. Olin sairas — sairas keskellä elämän pyörrettä. Tunsin kuinka joku tarttui minuun ja kuulin mies äänen sanovan: "Saanko auttaa teitä, neiti? Oletteko sairas? Enkö saa saattaa teitä kotiinne?" Pudistin vaan päätäni. "Ettekö halua kotiinne, tahdotteko että toimitan ajurin?" — "Ei kiitos", sain viimeinkin sanottua: "en tahdo kotiini". Aloin jo tointua, vaan minun täytyi vielä nojata häneen. Hän katsoi minua kiireestä kantapäähän, katsoi sitten vakavasti silmiini ja sanoi: "Ehkä tekisi hyvää jos saisitte jotain lämmintä juoda, tässä on ravintola aivan lähellä." Hän huomasi kai nälän olevan syynä sairauteen.
Sain voileipiä ja teetä, joita söin ja join ääneti. En ensinkään ihmetellyt että istuin vieraan miehen kanssa kahvilassa ja söin mitä hän minulle tarjosi — ajatukseni olivat tylsistyneet tahdoin vaan tulla kylläiseksi.