Päivisin, vapaa-aikanani, jota minulla on yllimmän kyllä, seison peilin edessä ja tarkastelen itseäni. Olen hiukan lihonut, käynyt arvokkaamman näköiseksi, veltommaksi, mutta silmissä on vielä loistoa ja poskeni voivat hehkua ja silloin olen kaunis — liian kaunis istuakseni hiljaa ja huomaamatta nurkassa. Tahdon maailmaan — nauttimaan elämästä — en usko että miilultakaan kaikki tiet ovat suljetut. Onhan paikkoja missä valot säteilevät ja helyt loistavat, vaikkapa ne olisivatkin vaan kangastusta, väärennettyjä koristuksia — niin mitä siitä — oikeat jalokivet eivät minun tielleni eksy — jos niitä ylimalkaan maailmassa onkaan — —.
Syysk. 18 p.
Hyvästi, rakas, järkevä Holger Berg! Te ette rähissyt, ette järjestänyt mitään kohtauksia kun teidät jätin. Puhuitte rauhallisesti ja ystävällisesti. Sanoitte ymmärtävänne että minä joka olin nuori, kaunis ja lämminverinen — miten ihanilta nuo sanat teidän suustanne kuuluivatkaan! — en voinut tyytyä vaatimattoman miehen pieniin antimiin. Te käsititte, ettei rauhallinen lukumies voinut tyydyttää tätä kaunista lintua. Ja siksi vetäydyitte rauhallisesti ja ystävällisesti takasin kiittäen ajasta, jonka yhdessä olimme viettäneet. —
Miten järkevää ja oikeata oli kaikki mitä hän sanoi! Koko yhdessä oloaikamme on hän ollut järkevä, ja hän voi huolettomasti ja hyvällä omallatunnolla vetäytyä takasin. Häntä ei eromme tee levottomaksi, päin vastoin on hän iloinen kun nuo siteet katkesivat, sillä ne alkoivat tuntua jo kahlehtivilta.
Niinpä niin, kiitos ja hyvästi siis säädyllinen, järkevä mies! Onhan viisasta lopettaa rakkaus oikealla ajalla.
Hyvästi koulumestari, nyt lähden ahtaista kouluhuoneistanne, jätän sen ihanan erakkoelämän. Juhlat odottavat minua, niihin tahdon hukuttautua mutta sitä ennen täytyy toisetkin jäähyväiset ottaa, katkaista vielä yhdet kahleet!
Marrask. 1 p.
Sekin on tehty. Heitin lapselleni jäähyväiset. Häntä en tahdo enää nähdä. Entistään vieraammaksi hän nyt käy äidilleen.
Molemmat olemme vieraita, maailma on täynnä vieraita ihmisiä, mutta siitä et sinä vielä tiedä ja siksipä otankin sinulta nyt jäähyväiset. Olinpaikkasi on ahdas, pieni ja yksinäinen, mutta ehkäpä ei sentään ole ahtaampi siellä kuin on elämän loistossa ja kuohussa. Kaikkialla, rakkaani, on kylmää, ahdasta ja yksinäistä. Äitisi sen kyllä tietää, vaan sittenkin hän sinut hylkää. — — Puristin sinut syliini — viimeisen kerran, me kaksi olemme nyt toisillemme vieraat. Katon saat pääsi päälle, ruokaa ja vaatetta toimitan sinulle niin hyvin kuin voin — niin kauan kun jaksan. Mutta kovin huono olen äidiksesi — voi, niin kunnoton ja huono, ettet osaa ajatellakaan. — Mutta pian sen opit käsittämään, ellet sitä muutoin opi, niin kyllä ihmiset sen sinulle neuvovat. Heitin sinulle hyvästit aikana, jolloin vielä pehmeän viattomana käsivarsillani lepäsit. Mieltäni karvasteli, mutta sen olin ansainnutkin!
Kotiin palatessani oli pimeätä, tuulista ja syksytunnelmaa, mutta huoneessani oli valoa ja lämpöä. Ja minä pukeuduin hurmaavan pehmoisiin pukuihin.