Elän liiaksi — tai ehkä liian vähän — miten sen tahtoo selittää. Ja siksi tunnen itseni sekä sielun että ruumiini puolesta väsyneeksi.
Kaikki tympäisee, miehet, ystävättäret, varieteet, illalliset ja kaikki, ilma on kaikkialla paksua ja ilettävää — tahi oikeammin: täällä ei ole ilmaa mitä hengittää.
Tammik. 3 p. 1897
Olen alkanut toisentapaista elämää. Koetan eikö se vahvista hermoja ja sielua. Elän yksin, vältän ystäviä, elämää ja huvituksia. Oveni ovat suljetut.
Nousen aamulla aikaseen, pukeudun kiireesti ja menen sitten pitkille kävelymatkoille.
Järjestelen ja tuuleutan huoneitani, niissä et ole enää hajuveden tuoksua eikä tupakan hajua. Pukuihini olen laittanut korkeat kaulukset.
Iltasin luen ja menen aikaseen nukkumaani. Ehkäpä siitä löydän lepoa — niinkauan kun tätä kestää. — — —
Tammik. 20 p.
Nukun paremmin ja olen terveemmän näköinen — mutta kyllästynyt. Ruumiini vavahtelee, ilma on liian kevyttä, ympäristöni kuollutta, olen liiaksi tottunut tuohon paksuun ilmaan.
Ajatukseni vaivaavat minua entistä enemmän, kun huomaan etten voi elää rauhallista elämää. Onko mieleni, sieluni, ajatukseni tulleet saastutetuiksi? Tahi mitä tämä merkitsee? En rakasta rajua elämää, vihaan sitä, ajottain näen sen pohjattomuuden ja aavistan mihin se johtaa — voin johtaa niitä miehiä, joille antaudun, halveksin niitä yksinkertaisia, tyhmän kevytluontoisia naisia, jotka ovat vertaisiani ja jotka eivät ole mitään muuta kuin ruumista, väsyn koko ilveilyyn ja kuitenkin — kuitenkin houkuttelee ja puoleensa vetää se minua. Jos vetäydyn siitä pois, niin ikävöin miesten ihailua, ikävöin hyväilyjä ja kevyttä keskustelua, jopa ystävättärien turhanpäiväistä jaaritustakin, ja rahoja — rahoja en voi luopua siitä hyvinvoinnista, johon ne minut auttavat. Rahat soljuvat sormieni lomitse. Olen niin tottunut tuhlaavaan elämään, olen tottunut elämään rohkeasti, rajusti ja kevyesti — enkä enään voi siitä luopua.