Helmik. 8 p.
Minusta tuntuu että olen jo jaksanut aika kauan elää yksinäistä elämääni. Mutta nyt en enää jaksa — — Rahatkin loppuvat, —
se jo yksin pakoittaa minut takaisin entisyyteen.
Minulla ei ole vastustuskykyä, ei tarmoa, hävitys on itsessäni ja ympärilläni, enkä voi sitä vastustaa. Nyt on pääasia että elän niin kevyesti ja huimapäisesti kuin mahdollista — —
Helmik. 14 p.
Ensi kerran pitkästä aikaa olen ollut vanhojen ystävieni kanssa huvittelemassa — tuntuu kuin olisi siitä jo koko ijankaikkisuus kuin viimeksi olin heidän kanssaan. Minun "uudestisyntymiseni" kunniaksi pidettiin pieni juhla. Ja minut kastettiin sampanjalla. Itsestänikin tuntui kuin olisin uudesti syntynyt. Elvyin uudelleen, nautin ilmasta, iloisuudesta, kaikesta — — join iloisia maljoja ystävien ja ystävättärien kanssa.
Kolmeen päivään en ole levännyt — enkä ajatellut. En voi käsittää että näin olen voinut juovuttaa tunteeni. — — —
Maalisk. 7 p.
Olen tavannut hänet — ensimäisen rakastettuni — Paavon. Eilen illalla hänet lapasin eräässä kahvilassa. Tulin sinne parin herran seurassa illalliselle. Emme saaneet erityistä huonetta, joten istuimme suureen saliin. Lähellä meitä istui joukko ilosella tuulella olevia herroja. Niiden joukossa oli Paavokin. He tulivat nähtävästi joltakin "paremmalta" päivälliseltä, sillä he olivat hyvin iloisella päällä. He puhelivat äänekkäästi ja nauroivat rähisten ja Paavon ääni kuului ylinnä. Hänen kasvonsa punottivat piirteet olivat väsyneet, vartalo pöhöttynyt ja naurunsa oli raakaa ja röyhkeätä. Hän ei näyttänyt minua tuntevan.
Tuoko oli Paavo, nuoruuteni rakastettu, ensi rakkauteni — ihanteeni — joka minusta oli täydellisyys — jota jumaloin — jolle antauduin, hän, jonkatähden elämäni tärvelin? —