Entistään enemmän käyn yleisissä paikoissa. Ruotsalainen ystäväni ei suinkaan häpeä seuraani, hän on oikein ylpeä saadessaan esiintyä seurassani. — —
Kesäk. 1 p.
Siitä on jo useita päiviä, en oikein muista kuinka monta. Olen elänyt yhdessä humussa ja pelännyt heräämistä. Kammottavana on se mielessäni, ei ole pienintä tapahtumaa, joka ei sitä mieleeni johtaisi. — Kävelen huoneissani niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, ja jonakin kauniina päivänä alotan taas entisen elämäni, alotan sen vainotun eläimen tavoin. Niin, mitäpä muuta nyt olisin? —
Istuin toisten seurassa varieteessa. Herrojen poistuttua jäin erään puheliaan ystävättäreni kanssa istumaan, sillä minua ei haluttanut mennä kotiin. Oli jo myöhä. Silloin se tapahtui. Muistan sen hyvin. Mutta sitä silmänräpäystä, jolloin kaksi siviilipukuista poliisia laahasivat meidät mukaansa kadulle ja veivät tuohon pimeään, inhoittavaan hökkeliin, jossa saimme istua koko yön, — sitä en niin selvästi muista. Kummallinen pyörtymisen tunne valtasi minut kulkiessani. Luulen tunteneeni enemmän vihaa kuin katumusta. Kulin hiljaa, en vastannut heidän karkeaan puhutteluunsa — ja toisen huutamiseen. — Miten pitkiltä tuntuivat tuon suuren rakennuksen käytävät, jota oikeuden istuntosaliksi kutsutaan. Mahtaako sinne koskaan päästä valoa tahi kaunista ilmaa. Ahdistava tunne puristi sydäntäni kulkiessani siinä rakennuksessa. Entäs yö tuossa inhottavassa huoneessa, joka vankikoppia muistutti — ja aamu —! Kuulustelu! — Tarkastus! — Vastasin tuskin heidän kyselyihinsä mutta kerran puristin sen konstaapelin kättä, joka vei minut kuulusteluun, niin että hän huusi.
He varoittivat minua — sanoivat pitävänsä minua silmällä — ja ellen lopeta tämäntapaista elämääni, silloin ottavat minut kiini eivätkä enää laske. — Minäkö joutusin niiden naisten ketjun lisärenkaaksi, jotka kaupungin pimeimpäin katujen huoneissa ja kellareissa elävät. Niin puhuivat he minulle — minulle! Tällaiseksiko muodostuisi iloisen elämäni loppu? —
Minun luvattiin poistua. Kävelin, niinkuin kaikki ihmiset kaduilla kävelevät, tulin kotiini, huoneeni oli entisellään, huonekalut entisillä paikoillaan, ja pöydällä oli kirja, jota olin lukenut. Luin sitä, enkä voinut käsittää että kaiken sen jälkeen mitä oli tapahtunut siinä vielä voi samoja sanoja olla. — Senjälkeen suljin oveni tarkoin ja menin maata. Uneksuin kauheita unia enkä uskaltanut herätä. —
Nyt olen kumminkin hereillä, eikä pelko ole poissa. Minun täytyy olla valveilla ja ajatella mitä on tapahtunut ja mitä vielä voi tapahtua. Laki voi sitoa minut lujasti — julmasti — niin syvälle olen joutunut, että laki voi sen tehdä.
Kesäk. 3 p.
Mitä on tehtävä? Suunnitteluja on minulla yllimmän kyllä, mutta minulta puuttuu rohkeutta niiden toteuttamiseen. Olen niin pelkuri, niin kovin pelkuri! Jos olisin ollut rohkea, en ikinä olisi tällaiseksi joutunut. olisin taistellut alastoman, katkeran ja varman taistelun, enkä olisi vajonnut pehmeisiin, hyllyviin untuviin, jotka keinuttavat minut pahimpaan — iljettävimpään. En koskaan ole uskaltanut tarttua kohtaloon lujasti ja varmasti — olen päin vastoin antanut sen tahdon ja tunnelmien kietoutua ympärilleni.
Kesäk. 6 p.